Roolileikkeja.

Muistin taas lentokentalla sen, miksi rakastuinkaan italialaiseen. Odottelin matkalaukkuja rimpuileva Pieni kainalossa, 2 kassia kadessa ja kolmas lattialla vieressani. Ensimmaisena saapuivat Pienen matkarattaat erikoistavarana ja se loi aivan uuden ongelman. Miten saan rattaat hihnalta laskematta Pienta lattialle? Ja jos lasken Pienen alas, ehdinko napata rattaat ennen kuin Pieni on juossut hallin toiseen paahan? Enta mita teen, kun saan rattaat? Laitanko Pienen niihin ja jos laitan, miten saan 3 kassia, rattaat ja 2 matkalaukkua ulos? Jos en laita, miten saan loput matkalaukut hihnalta matkatavarakarryyn Pieni edelleen kainalossa? Katselin ymparilleni etsien pelastavaa enkelia, mutta nakopiirissa oli ainoastaan puolihumalaisia matkatovereitani Finnairin lennolta. Kaikki kylla huomasivat ilmeisen ongelmani, mutta kukaan ei tarjoutunut auttamaan. “Ja minahan en apua pyyda, prkele”, tuumasin ja paatin tarttua matkarattaita sarvista. Se sai Pienen hermostumaan jokseenkin railakkaasti ja piti paattaa annanko rattaiden vai Pienen pudota. Paatin, etta en anna yleisolle enaa sita hupia etta pudottaisin lapseni ja olin juuri paastamassa irti rattaista, kun vyolaukkumeren takaa juoksi enkelini. Han nappasi rattaat JA Pienen ja ennen kun ehdin grazieta sanoa, oli tama saapasmaan McGyver avannut tiukasti kiinni teippaamani pussin rattaiden ymparilta, pultannut irroittamani renkaat paikoilleen ja istuttanut Pienen rattaisiin. Toisella kadella han oli laittanut kasimatkatavarani karryyn ja jopa loytanyt hukkaamani salmiakkilaatikon. Han pyysi osoittamaan matkalaukkumme hihnalta, pakkasi ne karryyn ja luotsasi meidat ulos hallin tungoksesta. Kiittelyyni han vastasi huitaisemalla, etta eipa kesta. Arvatkaapa oliko pelastajani nimi Risto tai Mikko? No ei. Ristot ja Mikot seisoivat siella kaivelemassa napaansa muka kiireisena.

Kaikki kunnia tasa-arvolle, mutta onko se mennyt liian pitkalle? Onko suomalainen nainen niin vahva ja omatoiminen, etta mies olettaa naisen selviavan missa vain ja milloin vain? Onko suomalainen mies niin hissukka, ettei uskalla tarjota apua kun vastaus on kuitenkin “Luuletko sa etten ma osaa itse?”. Kysehan ei ole osaamisesta. Ei edes siita, ettei itse viitsi. Minusta kyse on siita, etta miehen pitaa antaa olla mies ja itse pitaa uskaltaa olla nainen. Taman opin kunnolla vasta Erityisen kanssa, mutta jo aikaisemmin olen heittaantynyt avuttomaksi tarpeen vaatiessa. Oikeasti olisin ehka osannut korjata sen tietokoneen itsekin tai laittaa tulostimeen musteen, lampun vaihtaminen on piece of cake. Auton oljyjen tarkistaminen on hanskassa, tiedan myos miten mitata renkaiden paineen. Kartankaan lukeminen ei ole niin vaikeaa kun esitan, en eksy ihan noin vain. Mutta miksi en antaisi miehen hoitaa ‘miehen toita’, kun se selvasti saa miehen tuntemaan itsensa tarkeaksi? Kyllahan mina tiedan, etta Erityinen osasi leipoa itsekin eika kuollut nalkaan yksin asuessaan, mutta keittio oli silti minun valtakuntaani. Pidan leipomisesta ja ruoanlaitosta, Erityinen siis antoi minun hoitaa sen. Aivan hyvin han varmasti tiesi, etten ole aivan niin avuton autojen kanssa, mutta ei kummallakaan kaynyt mielessakaan asiasta mainitseminen. Meilla se teki arjesta sujuvaa ja selkeaa, ei tarvinut erikseen miettia kumpi leipoo vieraille pullaa ja kumpi vaihtaa auton ajovalot sopimaan manner-Euroopan liikenteeseen. En koskaan kokenut olevani alempiarvoinen tai hellan ja nyrkin valissa, vaikka perinteisen naisen roolin omaksuinkin. Se oli oma valintani. Ja mika siina olikaan ollessa, prinsessana.