Oma maailma.

Niilla on yhteinen aurinkotuoli, istuvat aina silla samalla. Vierekkain, selakkain, kasvotusten. Mies nayttaa hiukan Piisamirotalta. Tai entiselta oikeustiedon opettajalta. Joka naytti Piisamirotalta hankin. Piisamirotta punaisissa uimahousuissa ja vihressa T-paidassa. Kuka kayttaa jouluvareja keskella kesaa? Mies puhuu hiljaa, tai kuuntelee. Naurahtaa valilla. Aina han pitaa kiinni naisen kadesta ja katsoo hanta silmiin. Nainen ei takuulla ajattele etta mies nayttaa Piisamirotalta eika mies varmastikaan huomaa etta nainen muistuttaa vinttikoiraa. Vinttikoiranainen nauraa matalasti ja Piisamirotta hymyilee. Vaikken kuule, naen miehen sanovan "rakastan sinua" ja nainen vastaa hankin rakastavansa. He istuvat ja puhuvat aamusta iltaan, kuin heilla olisi salaisuus. Tiedan ettei heidan maailmassaan ole ketaan muita.

Kaannan katseeni pois jos joudun kulkemaan ohi, en halua hairita. Heita enka itseani. Heidan nakemisensa muistuttaa omasta yksinaisyydestani ja siita, etta olimme juuri samanlaisia Erityisen kanssa 2 vuotta sitten talla samalla rannalla. Paitsi ettei Erityinen muistuta patkaakaan Piisamirottaa tai oikeustiedon opettajaa.

Heinakuu.

Heinakuu merella tietaa muutoksia. Saa muuttuu kuumemmaksi ja kosteammaksi, yha useammin oisin jyrahtelee ukkonen. Joinain paivina olo on kuin kaupungissa, merelta ei tule tuulahdustakaan. Kostea ilma seisoo paikoillaan ja ihmiset pakkautuvat ostoskeskuksiin, joissa on ilmastointi. Heinakuu tarkoittaa myos lomaa. Ja se tarkoittaa ihmisia. Uusia ja paljon. Takarivin vuokravarjojen alla kay kuhina kuin muurahaispesassa, joka pava varjojen alta loytyy uusia toimistotoissa levinneita ahtereita. Enemman vaaleaa massaa kuin laki sallii, se heijastaa valoa niin etta silmiin sattuu. Mika voikaan kismittaa enemman kuin se, ettei tunne rannalla jotakuta. Mista sen voi enaa tietaa kuka seurustelee kenen kanssa ja kuka on kenenkin vaimo tai rakastaja kun vaki vaihtuu kuin Berlusconin skandaalit. Ja sehan meita eturivin vakionaamoja ottaa paahan, kun ei tieda kaikkien elamasta kaikkea.
Heinakuussa saapuvat myos turistit. Kaduilla nakee autoja Milanosta, muutamia Hollannista ja lehtikioskin saattaa tayttaa Torinon murre. Eilen en loytanytkaan The Daily Telegraphia. Se yksi ainoa kappale oli kuulemma myyty jo. Tanaan kadulla torttoili lauma sisilialaisia. Huomasin ajattelevani, etta mita ne tanne tunkevat? Minun kylaani ja minun lehtikioskiini. Ja vievat viela minun lehtenikin, sen jonka olen joka ikisena paivana kaynyt ostamassa. Jo on perk..! Menisivat koteihinsa!

Tiedoksenne, etta valokuvaamon kesaapulainen, Marco, tapailee rannalla jalkahierontaa myyvaa thaimaalaista naista. Taman minulle kertoi luottamuksella lehtikioskin Linda, joka kuuli asian viereisen kahvilan Brunolta, jolle asian oli kertonut kassaneiti Silvia, joka oli kuullut uutiset ravintoloitsija Alessandrolta jonka serkku, puutarhuri Elisabetta, oli nahnyt Marcon ja thaimaalaisen (jonka nimea kukaan ei osaa lausua) kavelylla. Se saattoi olla kylla joku muukin kuin Marco tai jos se oli Marco, ei han valttamatta ollut thaimaalaisen naisen kanssa. Mutta saattoi hyvinkin olla. Koska ”kyllahan sina tiedat..”, kuten Linda sanoi luoden merkitsevan katseen. Huokasin ja sanoin hyvinkin tietavani. En tiennyt laisinkaan, mita minun olisi pitanyt tietaa. Mielenkiintoista yhta kaikki.

Sopeudun Italiaan, palaset ovat taas kohdillaan. Alussa pienen kylan juoruilu arsytti, nyt kuuntelen mielenkiinnolla. Rannalla kaytan vartin ihmisten tervehtimiseen ja toisen lahtiessani lounasajaksi kotiin. Toiset tervehtimiset ja hyvastelyt toki iltapaivalla kun palaamme rannalle. Saatan seisoskella jalkakaytavalla ikuisuuden kuuntelemassa, miten naapurin tati tarinoi edesmenneesta kissastaan. Puikkelehdin muun liikenteen seassa polkupyoralla, Pieni istuimessa. En eparoi huudahtaa ”idiota!” jos joku kaantyy vaarin. Syytan muita myos silloin, kun itseasiassa se olen mina joka on rikkonut liikennesaantoja. Saan kaasuhellan paalle alle minuutissa ja tiedan, miten oikeaoppisesti haudutetaan raguletto. Ajattelen ruokaa silloinkin kun en hauduttele ragulettoja. Tiedan, etta metsa vastaa tasan kuten sinne huudetaan, olen siis kohtelias suuntaan ja toiseen ja kas, minulle ollaan kohteliaita. Annan rantamammojen taputella ja halitella Pienta jos tahtovat ja luotan siihen, etta Pieni kylla ilmoittaa kun riittaa. Jaan Pienen lelut rannan muiden lasten kanssa ja he jakavat omansa, en illan tullen enaa jaksa tarkistaa etta meidan lelukassissamme ovat juuri Pienen lelut. Kunhan lapsi rattaissa on oma eika jonkun muun.. ”Ihan kohta” ei ole synonyymi sanalle ”pian”. Ihan kohta tarkoittaa tapauksesta riippuen jotain 30 minuutin ja 3 tunnin valilta. Yleensa ”tulen ihan pian” tarkoittaa sita, etta ensin on syotettava Pieni, syotava itse, laitettava Pieni nukkumaan, kaytava suihkussa, kuivattava hiukset ja pukeuduttava. Olen muutenkin suurpiirteinen ja osaan ottaa loysin rantein. Kukapa jaksaisi muuta tehdakaan kun aurinko paistaa ja Pieni hymyilee. Elama on edelleen kaukana selkeasta tai helposta, mutta kylla tama asenne helpottaa.

Ja juuri kun olen sopeutunut tanne koittaa lahto Suomeen. Jossa on edessa taas sopeutuminen. Voiko tahan jatkuvaan sopeutumiseen koskaan sopeutua?