Mother is a verb, not a noun.
-Shonda Rhimes-

Vuoden äitiyden tuomalla syvällä kokemuksen rintaäänellä en voi muuta kuin todeta, miten oikeassa Shonda onkaan!

Erityinen päivä.

Vuosi sitten leivoin kakkua Erityisen syntymäpäiville. Siinä oli raitakuorrutus, päällä sini-valkoinen ja reunoilla vihreää, valkoista ja punaista. Se näytti oksettavalta, mutta Erityinen onnistui jälleen ylittämään itsensä näytellessään ihastunutta. Näin kyllä omin silmin kakun surkean tilan ja tiesin, ettei Erityinenkään ole sokea, mutta silti hänen kiitoksensa lämmittivät mieltä. Hän sanoi, että se on paras syntymäpäiväkakku, ensimmäinen minun leipomani. Hän toivoi, että saa riemunkirjavia kakkuja minulta vielä ainakin 40 vuotta.

Kaksi vuotta sitten istuimme ravintolassa Italiassa. Se oli minun valitsemani, kaupungista jossa en koskaan ollut aikaisemmin käynyt. Ravintola oli pienellä sivukadulla, tunkkainen ja savuinen. Se oli näyttänyt paremmalta netissä, josta sen löysin taustatutkimusta tehdessäni. Erityinen sanoi, että se oli paras ravintola koskaan.

Kolme vuotta sitten olin Helsingissä, Erityinen Lontoossa työtapaamisessa. Istuin parvekkeella, Erityinen seisoi sateessa Kensingtonissa. Puhuimme puhelimessa niin kauan, että Erityisen kollega haki hänet takaisin sisälle. Olin lähettänyt Erityiselle lahjaksi kirjan, joka ei koskaan saapunut perille. Erityinen sai flunssan sateessa seisomisesta. Silti hän sanoi, että se oli paras syntymäpäivä.

Neljä vuotta sitten lähetin Erityiselle tekstiviestin, ensimmäisen koskaan. Se on hänen puhelimessaan edelleen.

Tänä vuonna en leiponut kakkua, en soittanut, en lähettänyt viestiä. Lähetin vain ajatuksia.

Pakettimatka.

Miksei elämä ole pakettimatka? 18-vuotiaana postiluukusta tipahtaisi värikäs matkaopas elämään. Siihen asti matkustaisi vanhempien elämän mukana lisävuoteessa. Voisi valita mieleisensä elämän ja marssia elämän matkatoimistoon tilaamaan haluamansa. Jos ei oikein tietäisi mitä haluaa, toimiston täti räätälöisi oman oloisen paketin. Sitä voisi tietysti vaihtaa kesken elämän, jos ei tuntuisikaan hyvältä. Voisi etsiä matkaoppaan ja valittaa asiasta.
Elämään saisi valita joko vain keskeisimmät asiat tai suunnitella koko homman alusta loppuun saakka, jos olisi varman päälle pelaava luonne. Matkalla olisi tietysti ilmaiset juomat ja pientä naposteltavaa sekä pienestä lisämaksusta kiertoajelut, voitaisiin käydä kurkistelemassa miten muiden elämä sujuu valitsemallaan pakettimatkalla. Mitä kuuluu kokoomusnuoren Helppoon Elämään Lacosten tennareissa, miten sujuu Lunkki Elämä sillan alla. Ja koko elämän sitä voisi vain istua ja nauttia kyydistä.

Joko elämä ei ole pakettimatka tai sitten olen ainoa joka ei asiaa tiedä. Ehkä matkaesitteeni meni väärään osoitteeseen. Siksi nyt joudun tuskailemaan valintojen kanssa ja juuri kun luulen että elämän matka saattaa olla edes suunnilleen kunnossa.. annas olla, iskee pandemia ja suorat lennot perutaan, joudun matkustamaan päämärääni niin kauan ja monen mutkan kautta että jossain vaiheessa unohdan mihin olin menossa. Aikani pyörin paikassa nimeltä Hukka, kunnes lähden jatkamaan matkaa. Väärään suuntaan ja todennäköisesti selkä menosuuntaan. Koko ajan kadehdin ihmisiä, joiden elämä ainakin näyttää etenevän kuin matkaoppaan johdattamana.

Olen kyllä aina vihannut pakettimatkoja. Sitä saa mitä tilaa.

Lemmikki.

In the 15th century Germany, it was supposed that the wearers of the flower would not be forgotten by their lovers. Legend has it that in medieval times, a knight and his lady were walking along the side of a river. He picked a posy of flowers, but because of the weight of his armour he fell into the river. As he was drowning he threw the posy to his loved one and shouted "Forget-me-not". This is a flower connected with romance and tragic fate. It was often worn by ladies as a sign of faithfulness and enduring love.
(http://en.wikipedia.org/wiki/Forget-me-not)


Almost exactly a year ago me and him were having a little walk. I really mean a little one, like to the mailbox and back. That's about as long I was able to walk. There was my favourite flowers growing on the other side of the road and I asked him their English name. "Forget-me-not" he said. I told him I want them in our garden, on the backside of the house, next to the garage. Or maybe all over the garden, I wouldn't mind. "Why?" he asked. "Are you worried I just forget you one day if there's no flowers reminding me I shouldn't forget?" He went to get me a few flowers and continued "Besides, I hope I can always see you next to me so I can't forget. And when you're away -like gone shopping or out for a drink with the girls- you'll be in my heart. And I will remember you when I hit my toe on your collection of shoes. Also the little one will be there shouting like a hyena wanting his mother, that will remind me of you too. So there is no way I will or can or want to forget you, not in a million years. Flowers or no flowers."

4 months later he looked at me for a long time and when he finally spoke he said only three words. "Who are you?"

How ironic.

Pelko.

Tekisi kaikesta helpompaa, jos voisin osoittaa Erityisen vikoja ja todeta, että ei siitä mitään olisi tullut kuitenkaan. Kun hänellä oli tapana tehdä sitä ja tätä. Mutta kun ei. Erityinen oli aina täydellinen. Ei ihmisenä, eihän täydellisiä ihmisiä olekaan. Mutta täydellinen minulle. Olihan hänessä vikoja kuten kaikissa, tiesin hänen huonot puolensa ja olin nähnyt ne. Mutta ne olivat kuin ohuita pilviä muuten aurinkoisena päivänä, kuka niistä jaksaa välittää.

Minua viisaampi sanoi, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan pelko. Ajattelin aikaisemmin, että olisi helpompaa jos edes voisin vihata Erityistä. Ja kuvittelinkin vihaavani. Mutta enhän minä häntä vihata voisi. Loppujen lopuksi Erityinen ei kuitenkaan itse ohjaa tekojaan, ei täysin ymmärrä mitä tekee ja ketä satuttaa. Tunne jota kuvittelin vihaksi onkin ehkä pelkoa. Se lamauttaa, estää vihaamasta tai rakastamasta. Se estää myös anteeksi antamisen, ainakin toistaiseksi.

Kidutin itseäni viime yön lukemalla Erityisen lähettämiä sähköposteja. Niitä on satoja, osoitteessa jonka vain hän tiesi. Halusin kai varmistaa, muistuttaa itseäni siitä, että se kaikki oli todellista. En muista enää miltä Erityisen ääni kuulostaa, en näe hänen kasvojaan kun ummistan silmäni. En muista miltä hän tuoksui. Minulla on vain hänen sanansa, kirjoitettuna sähköposteissa. Osan aion tulostaa ja laittaa valokuva-albumin väliin. Sen albumin, joka on vielä tyhjänä laatikossa. En ole pystynyt vielä käymään läpi valokuviamme ja päättämään, mitkä tulostaa paperille ja laittaa albumiin odottamaan sitä päivää, kun joko minä itse tai Pieni haluaa niitä katsella.
Minulla on vain kuvat, sähköpostit ja niin.. tärkeimpänä tietysti hänen tyttärensä. Ehkä en olekaan niin yksin kuin kuvittelin.