Italiassa jalleen. Merella, missa en ole koskaan ennen ollut yksin, ilman Erityista. En hetkeakaan. Tama on vaikeampaa kuin odotin ja arvasin. Jo lentokentalla iski epatoivo; mita mina taalla teen? Minulla ei ole taalla enaa mitaan. Pienella on taalla isovanhemmat, kulttuuri ja geeniperima, minun pieni italialaiseni on taalla kotonaan. Toisessa kodissa. Mina olen vain hukassa.
Matkalla kentalta talolle (Nonnan ja Nonnon kesaasunnolle meren rannalle) minut valtasi hetkittain suorastaan paniikki. Ajoimme lapi kylien ja puistojen, joissa olimme Erityisen kanssa kayneet piknikilla. Ohi sen huoltoaseman, jolla suurta ylpeytta aanessani sanoin ensimmaisen italiankielisen lauseeni “il pieno, per favore”. Sivulla nakyi tekojarvi, jonka rannalla katselimme Ferragoston ilotulituksia syoden Haribon nallekarkkeja ja tulikuumia bomboloneja. Enta sitten talo.. muistoja joka nurkassa, jokaisessa esineessa. Ne loivat kasvoille heti kun astuin kynnyksen yli, oli pakko puristaa silmat kiinni. Ensimmaisen yon istuin sangyn reunalla itkemassa.
Mennytta ei saa takaisin ja muutos on laki, kuten aboriginaalit kuulemma sanovat. Luultavasti opin tekemaan taman paikan muistoille saman kuin muillekin. Laitan ne omiin lokeroihinsa, muistelen jokaisen yksitellen. Hetken kuluttua muistot eivat ole mielessani kaaosta eivatka ne enaa satuta. Silloin voin hymyillen tietaa etta niin kauan kuin mina olen mina, minulla on myos rakkaat muistot. Ja ehka joskus vien Pienen sille kiviselle laiturille ja kerron muistoni illasta miltei 2 vuotta sitten, jolloin istuimme laiturin paassa varpaat meressa. Istuimme pitkaan hiljaa kunnes sanoin
“Mita jos meita olisikin joskus kolme?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti