lauantai 31. tammikuuta 2009

Vasyttaa.



Pieni herasi kuudelta. Silmia sarki eika paa kaantynyt toiselle puolelle. Olin kai taas nukkunut paa vasten olkapaata, omituisesti sivulle kaantyneena. Ylos piti silti paasta sekunnissa, kiskoa pyjaman paalle villapaita, ottaa Pieni kainaloon ja hiiviskeltava ulos huoneesta. Hiljaa, ettei Erityinen heraisi. Vaikka hereilla se kylla taisi olla muutenkin, hengityksesta paatellen. Keittio oli jaakylma, mutta ei auttanut kuin odotella Nonnaa laittamaan lammitys paalle, se toimii ajastimella enka osaa kayttaa sita. Enka ymmarra, miksei sita voi ajastaa lammittamaan kunnolla jo kuudelta, kun siihen aikaan aina joudun kuitenkin heraamaan. Pienelle puuroa, minulle kahvia. Ihan kuin joka aamu. Paitsi etta tana aamuna keitin kahvini hiilihapotetusta vedesta, kun puolinukuksissa viela olin. Ihan hyvaa tuli silti. Pieni mossasi puuroa Nonnan puhelimeen. Mitas jattaa sen aina poydan reunalle.

Erityinen luki sanomalehtia, kun Pieni konttaili kokeilemaan, josko saisi lehden kiskottua lattialle. Nostamatta katsettaan lehdesta Erityinen siirtyi sohvalla metrin toiseen suuntaan. Pieni jai paikoilleen tuijottamaan Erityista, yritti saada katsekontaktin. Turhaan yritti, on yrittanyt jo kuukausia. Pitaisi yrittaa ehtia valiin jo ennen kun Pieni kummemmin kiinnostuu Erityisen tekemisista. Ei tulisi kenellekaan paha mieli.

Kaytiin pienennyttamassa vihdoin sormuskin, se jonka sain Erityiselta vuosi sitten jouluna. Tama on nyt toinen kerta kun siita lahtee pari millia eika kuulemma enempaa enaa voi. Karsii kivien kaari jos viela pitaisi olla pienempi ja reunimmaiset kivet jaisi sormien valiin. Tuskin sita enaa pienemmaksi tarvii, nyt on tulossa niin napakka koko, etta seuraavaksi pian tarvii leikata koko sormus irti sormesta. Mutta tarkoituksella valitsinkin niin pienen, etta saa hiukan painaa nivelen ohi. Eipa tarvitse miettia luiskahtaako se pois. Sita en halua hukata.

Kotimatkalla Erityinen kertoi naapuristaan ja vanhasta yliopistokaveristaan. Esitin, etten olisi kuullut samaa tarinaa jo viime viikolla. Kyselin eri kysymykset ja hiukan taas liiottelin omaa kiinnostustani. Sain Erityisen jopa naurahtamaan. Sekunnin pystyin kuvittelemaan, etta kaikki oli kuten ennenkin.

Vihrea pyykkipoika, keltainen pyykkipoika, sininen pyykkipoika, valkoinen pyykkipoika. Ala itke, kylla se tasta, kylla me parjataan. Istuin vierashuoneen sohvalla ja laskin nurkassa olevan pyykkitelineen pyykkipoikia ja naruja. Hetkea aikaisemmin, vanhasta tottumuksesta, halasin Erityista ohimennen. Ja kun tajusin mita tein, vilkaisin ylos Erityisen silmiin. Ei mitaan. Niissa ei ollut mitaan. Ei tunnetta, ei ilmetta. Ainoastaan suuret tyhjat siniset silmat. Luulisi jo, etta olisin tottunut siihen tyhjyyteen. Ja joskus luulenkin niin. Aina se silti saa pois tolaltaan ja pitaa hetki kasailla itseani, hokea etta kylla se tasta. Mutta ei, ei se tasta. Siita muistuttaa laakepino jopa vierashuoneen nurkassa.

Loysin kannykasta syyskuussa sairaalan puistossa otetun kuvan. Siella oli rauhallista, hetkeksi pystyi unohtamaan missa oli. Hetki sen jalkeen kun olin ottanut kuvan, jostain nurkan takaa juoksi kissa. Heittelin sille maahan pudonneita kastanjoita ja tarjosin kekseja. Ei huolinut. Jossain takana kolahti ovi, huokasin syvaan ja kaannyin kohti Erityista.