Pikakelaus.

Orkidea oli pimeässä nurkassa. Nonna kuulemma tiesi, että se pitää hämärästä. Ja kastelusta suoraan kannusta, harva se päivä. Kiristelin hampaitani, mutten viitsinyt puuttua asiaan. Salaa kävin kyllä kaatamassa vettä pois ruukusta jos olin yksin kotona. Sitä tapahtui melko usein, Nonna ja Nonno viettivät paljon aikaa Pienen kanssa kävelyillä ja Erityinen sulkeutui vanhaan huoneeseensa, olin siis käytännössä yksin. Erityinen ei enää puhunut minulle, ei mitenkään huomioinut Pientä. Ei sen jälkeen, kun eräänä aamuna ensimmäisiksi sanoikseen ilmoitti haluavansa minut ja Pienen muualle. Ei muistanut, eikä rakastanut. Nonna huusi ja paiskoi ovia, Nonno yritti puhua järkeä. Mutta ei. Tuntui, ettei missään ollut enää mitään järkeä.

Paitsi että olihan siinä. En minäkään rakastaisi miestä ja lasta joita en muistaisi aikaisemmin tavanneeni. Jos joku tulisi kadulla vastaan ja ilmoittaisi, että on poikaystäväni ja tässä lapsemme. Usein sanoin, että Erityisen tila oli varmaan kuin kunnon baari-illan jälkeen. Illasta hyvin hämäriä muistikuvia, mutta koko ajan joku soittaa ja kertoo, mitä tuli tehtyä. Ja ainoa todiste asiasta on toisen sana, koska omiakaan muistikuvia ei ole. Paitsi että Erityinen ei viettänyt harvinaisen railakasta iltaa ja töppäillyt taksijonossa, vaan eli kokonaisen elämän. Vaikkei sitä muistanutkaan.

Oli pakko uskoa, että aika parantaa. Ja paransihan se, hetkellisesti. Olimme Pienen kanssa ehtineet olemaan Suomessa kolme viikkoa, kun Erityinen soitti ja sanoi muistavansa ja rakastavansa. Muisti jopa Pienen syntymän paremmin kuin minä. Joulua vietimme yhdessä Suomessa ja kaikki oli taas hyvin. Viikon. Kunnes kaikki taas muuttui eikä Erityinen enää rakastanutkaan. Tammikuun olimme Pienen kanssa Italiassa ja palattuamme Suomeen en ole enää Erityisestä kuullut. Toki Nonna ja Nonno lähettelevät sänköposteja ja pitävät tilanteen tasalla, mutta Erityiselle emme ole olemassa. Kaikki muu hänelle on todellista. Työ, koripallo, ystävät.. vain minä ja Pieni kuulumme elämään, jota Erityinen ei kykene tuntemaan omakseen.

Viimeisimmässä sähköpostissa oli liitteenä lääkärin lausunto. Pysyvä aivovaurio, radikaali persoonallisuuden muutos, epilepsia. Terapia lopetettu, kaikki mahdollinen tehty.
Mutta kyllä me kai silti pärjätään.

Naapurin nainen.

Naapurin nainen on aina näyttänyt siltä, kuin odottaisi jotakin. Ehkä se odottaa aikaa, jolloin kartanon edustaa ei peittänyt ruohokenttä, vaan muiden patsaiden ja puiden reunustama tie. Aikaa, jolloin kartanon katolla ei ollut lautasantennia eikä pihassa mersua. Ehkä nainen toivoo ja odottaa, että yhtenä aamuna kaikki olisi kuin ennen. Silloin kun kaikki oli paremmin. Ehkä nainen toivoo, että mennyt olisikin nykyhetkeä tai tulevaa.
Tiedän tunteen.

Orkidea.

Minulla oli kainalossani julmetun suuri ja kaunis orkidea. Julmetun kalliskin se oli, mutta halusin antaa Nonnalle lahjan. Olivathan he kuitenkin pitäneet minusta ja Pienestä huolta, kun Erityinen oli sairaalassa.
Erityinen käveli vieressäni sanomalehti kainalossaan. Oli huikaisevan kirkas ja lämmin lokakuun sunnuntai ja olimme kahdestaan aamukävelyllä lehtikioskilla. Orkidea oli niin suuri, että se meinasi kaatua. Tai katketa, en ollut aivan varma. Keskityin sen kantamiseen ja Erityisen kuuntelemiseen, hän pyysi olemaan kärsivällinen. Sanoi, ettei muistanut juuri mitään mutta tiesi, että minä ja Pieni olimme hänen elämänsä tärkeimmät. Lupasi tehdä kaikkensa muistaakseen, mutta tarvitsi aikaa. Nyökkäilin ja myöntelin, mitäpä muutakaan. Olin valmis odottamaan vaikka ikuisuuden. Sivukadulla oli nainen, joka huusi Erityisen nimeä. Hän katsoi ensin naista ja sitten minua. Nainen oli sairaalanainen. Se, jonka äiti oli kuorsaamassa Erityisen huoneessa. Tervehdimme ja Erityinen vaihtoi kuulumiset. Nainen ei takuulla huomannut, ettei Erityinen muistanut häntä.

"Nicola, Andrea, Anna, Laura.." Osasin nimet jo ulkoa. Erityinen istui sohvalla edessään vanha valokuva-albumi. Hän saattoi käydä sitä läpi tunteja. Osoittaa ihmiset luokkakuvistaan ja luetella nimet. Välissä hän kysyi äidiltään, kuka olikaan Annan isoveljen tyttöystävän serkku. Erityinen ei uskonut, ettei kukaan tiedä eikä muista. Kauan mietittyään Erityinen muisti tyttöystävän serkun nimen ja jopa serkun koiran nimen. Vuodelta 1980. Kuka tietää, täyttikö Erityisen mielikuvitus muistin aukot. Albumin viimeinen sivu, albumi kiinni ja alusta auki uudelleen. "Nicola, Andrea, Anna, Laura..". Erityinen eli menneessä, ainoassa ajassa jonka muisti. Ja takertui muistamiinsa asioihin, kuin peläten niidenkin katoavan.

Orkidea oli keskellä olohuoneen pöytää. Se oli valtava. Nonna sanoi tietävänsä miten sitä hoidetaan. Toivoin mielessäni niin, mutta pelkäsin pahinta sillä talossa ei ollut yhtään kasvia eikä kukkaa. Erityinen istui viereeni ja otti kädestäni kiinni. Olimme pitkään hiljaa. Kyllä me pärjätään, kuiskasin orkidealle. Erityinen ei ymmärtänyt, mutta puristi kättäni. Olin niin onnellinen.

Seuraavana päivänä kaikki romahti. Taas.