Ilta.

Sanottakoon nyt viela kerran -ellei muuten ole tullut selvaksi- etta mina rakastan Italian iltoja. Kun on niin lammin muta silti pimeaa. Joka paikka on taynna elamaa, kaduilla ja puistoissa istuskelee perheita lapsineen, talojen edustalla papat ja mummot vaihtavat paivan kuulumisia. Istuin eilen parvekkeella kun Pieni oli nukkumassa ja kaipasin elamaan. Ulos. Kadun toisella puolella oli puutarhajuhlat, musiikki ja puhe kuuluivat kauas. Alakerran perhe palasi ravintolasta, lomakylan vieraat vasta kavelivat keskustan suuntaan. Muistelin iltoja, jotka vietin Erityisen kanssa taalla. Niita on monta, kaikkia en voi muistaa. Tarkeimmat silti.

Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi taalla, yksinhuoltajana. Ranta on taynna perheita, isia pelaamassa jalkapalloa poikiensa kanssa tai opettamassa tyttariaan uimaan. Eilen poistuin paikalta, kun Erityisen tuttava tuli esittelemaan Pienen ikaisen tyttarensa Nonnalle. Muistan taman tuttavan parin vuoden takaa, tapasimme muutaman kerran rannalla. Nyt han on ylpea isa, selvasti jumaloi tytartaan. Yhtakkia voin melkein pahoin. Miksi toisille sallitaan se, mita minulle ei? Tai enhan mina itsestani niin valita, mutta miksi Pieni ei ansaitse isaa kuten muut? Milla perusteella kohtalo –tai mika lie- valitsee, kenet tuhoaa ja kuka saa olla onnellinen? Olimmeko liian onnellisia, elimmeko liikaa omassa kuplassamme? Oliko sairaus muistutus siita, etta edes hullu rakkaus ei ole kaikkivoipaa? Vastausta en saa tietaa koskaan.

Tanaan on taas ilta, mutta tanaan pysyn poissa parvekkeelta. Mitapa mina siella notkunkaan, haikailemassa mahdottomia. Tiesin kuitenkin jo etukateen, etta samaa tama ei tule olemaan kuin aikaisemmin. En edes olettanut huitelevani yossa tukka putkella ja maistelevani mojitoja aamuhamaraan. Elamassa on nyt tarkeampaaki n. Silla on isansa siniset silmat joilla se tuntuu katsovan suoraan sieluun asti ja sanovan, etta kylla me parjataan.

Good old times.

Me and the Little one had a long walk today, all the way to see ‘our’ street. It was different than what I remembered. The whole place is, actually. When I was with him, I probably saw nothing but him. And with him I was a guest, now I feel like an intruder.

I saw all the places I saw with him and I told the Little one just what he told me. This used to be a night club, here there was a movie theatre, around the corner they had swimming pools and a tennis court.. It looks rather sad now. Everything used to be and was before, now there’s very little left. Every here and there you see a little bit of spark and life there probably was everywhere but mainly it’s just shabby outside the main streets. Our house is on one of the main streets and it’s recently renewed, it’s full of flowers and life. But around the old movie theatre I was like in an old western movie where someone has died and the neighbourhood is all quiet, people hiding behind their closed curtains.

If this town was a woman, it would be an old dancer. A woman who walks with her head up high, back straight. When you see her, you admire her way of moving and you can immediately see she used to be someone. When she comes closer you see she’s wearing broken shoes and her clothes are dingy. There’s nothing in her eyes but a layer of mascara trying to hide the emptiness. She doesn’t care anymore what she looks like. She lives in the past, only remembering what she used to be.

I’m afraid I will become like that too. Sometimes I find myself living in the past, not only thinking of things that used to be, but also things that could have been. That roads is full of what ifs. I’m lucky to have the Little one, she drags me back to reality very efficiently.

PS. Why being alone sucks: there’s no one helping you with the sunscreen so your back gets badly sunburnt. And it gets worse.. there’s a huge tube of Aloe Vera gelly but again, who helps applying it? On the positive side it’s about as good exercise as yoga when you try to get it yourself in the middle of the back, just where it hurts the most.

Roolileikkeja.

Muistin taas lentokentalla sen, miksi rakastuinkaan italialaiseen. Odottelin matkalaukkuja rimpuileva Pieni kainalossa, 2 kassia kadessa ja kolmas lattialla vieressani. Ensimmaisena saapuivat Pienen matkarattaat erikoistavarana ja se loi aivan uuden ongelman. Miten saan rattaat hihnalta laskematta Pienta lattialle? Ja jos lasken Pienen alas, ehdinko napata rattaat ennen kuin Pieni on juossut hallin toiseen paahan? Enta mita teen, kun saan rattaat? Laitanko Pienen niihin ja jos laitan, miten saan 3 kassia, rattaat ja 2 matkalaukkua ulos? Jos en laita, miten saan loput matkalaukut hihnalta matkatavarakarryyn Pieni edelleen kainalossa? Katselin ymparilleni etsien pelastavaa enkelia, mutta nakopiirissa oli ainoastaan puolihumalaisia matkatovereitani Finnairin lennolta. Kaikki kylla huomasivat ilmeisen ongelmani, mutta kukaan ei tarjoutunut auttamaan. “Ja minahan en apua pyyda, prkele”, tuumasin ja paatin tarttua matkarattaita sarvista. Se sai Pienen hermostumaan jokseenkin railakkaasti ja piti paattaa annanko rattaiden vai Pienen pudota. Paatin, etta en anna yleisolle enaa sita hupia etta pudottaisin lapseni ja olin juuri paastamassa irti rattaista, kun vyolaukkumeren takaa juoksi enkelini. Han nappasi rattaat JA Pienen ja ennen kun ehdin grazieta sanoa, oli tama saapasmaan McGyver avannut tiukasti kiinni teippaamani pussin rattaiden ymparilta, pultannut irroittamani renkaat paikoilleen ja istuttanut Pienen rattaisiin. Toisella kadella han oli laittanut kasimatkatavarani karryyn ja jopa loytanyt hukkaamani salmiakkilaatikon. Han pyysi osoittamaan matkalaukkumme hihnalta, pakkasi ne karryyn ja luotsasi meidat ulos hallin tungoksesta. Kiittelyyni han vastasi huitaisemalla, etta eipa kesta. Arvatkaapa oliko pelastajani nimi Risto tai Mikko? No ei. Ristot ja Mikot seisoivat siella kaivelemassa napaansa muka kiireisena.

Kaikki kunnia tasa-arvolle, mutta onko se mennyt liian pitkalle? Onko suomalainen nainen niin vahva ja omatoiminen, etta mies olettaa naisen selviavan missa vain ja milloin vain? Onko suomalainen mies niin hissukka, ettei uskalla tarjota apua kun vastaus on kuitenkin “Luuletko sa etten ma osaa itse?”. Kysehan ei ole osaamisesta. Ei edes siita, ettei itse viitsi. Minusta kyse on siita, etta miehen pitaa antaa olla mies ja itse pitaa uskaltaa olla nainen. Taman opin kunnolla vasta Erityisen kanssa, mutta jo aikaisemmin olen heittaantynyt avuttomaksi tarpeen vaatiessa. Oikeasti olisin ehka osannut korjata sen tietokoneen itsekin tai laittaa tulostimeen musteen, lampun vaihtaminen on piece of cake. Auton oljyjen tarkistaminen on hanskassa, tiedan myos miten mitata renkaiden paineen. Kartankaan lukeminen ei ole niin vaikeaa kun esitan, en eksy ihan noin vain. Mutta miksi en antaisi miehen hoitaa ‘miehen toita’, kun se selvasti saa miehen tuntemaan itsensa tarkeaksi? Kyllahan mina tiedan, etta Erityinen osasi leipoa itsekin eika kuollut nalkaan yksin asuessaan, mutta keittio oli silti minun valtakuntaani. Pidan leipomisesta ja ruoanlaitosta, Erityinen siis antoi minun hoitaa sen. Aivan hyvin han varmasti tiesi, etten ole aivan niin avuton autojen kanssa, mutta ei kummallakaan kaynyt mielessakaan asiasta mainitseminen. Meilla se teki arjesta sujuvaa ja selkeaa, ei tarvinut erikseen miettia kumpi leipoo vieraille pullaa ja kumpi vaihtaa auton ajovalot sopimaan manner-Euroopan liikenteeseen. En koskaan kokenut olevani alempiarvoinen tai hellan ja nyrkin valissa, vaikka perinteisen naisen roolin omaksuinkin. Se oli oma valintani. Ja mika siina olikaan ollessa, prinsessana.

Muistoja, muistoja.

Italiassa jalleen. Merella, missa en ole koskaan ennen ollut yksin, ilman Erityista. En hetkeakaan. Tama on vaikeampaa kuin odotin ja arvasin. Jo lentokentalla iski epatoivo; mita mina taalla teen? Minulla ei ole taalla enaa mitaan. Pienella on taalla isovanhemmat, kulttuuri ja geeniperima, minun pieni italialaiseni on taalla kotonaan. Toisessa kodissa. Mina olen vain hukassa.

Matkalla kentalta talolle (Nonnan ja Nonnon kesaasunnolle meren rannalle) minut valtasi hetkittain suorastaan paniikki. Ajoimme lapi kylien ja puistojen, joissa olimme Erityisen kanssa kayneet piknikilla. Ohi sen huoltoaseman, jolla suurta ylpeytta aanessani sanoin ensimmaisen italiankielisen lauseeni “il pieno, per favore”. Sivulla nakyi tekojarvi, jonka rannalla katselimme Ferragoston ilotulituksia syoden Haribon nallekarkkeja ja tulikuumia bomboloneja. Enta sitten talo.. muistoja joka nurkassa, jokaisessa esineessa. Ne loivat kasvoille heti kun astuin kynnyksen yli, oli pakko puristaa silmat kiinni. Ensimmaisen yon istuin sangyn reunalla itkemassa.

Mennytta ei saa takaisin ja muutos on laki, kuten aboriginaalit kuulemma sanovat. Luultavasti opin tekemaan taman paikan muistoille saman kuin muillekin. Laitan ne omiin lokeroihinsa, muistelen jokaisen yksitellen. Hetken kuluttua muistot eivat ole mielessani kaaosta eivatka ne enaa satuta. Silloin voin hymyillen tietaa etta niin kauan kuin mina olen mina, minulla on myos rakkaat muistot. Ja ehka joskus vien Pienen sille kiviselle laiturille ja kerron muistoni illasta miltei 2 vuotta sitten, jolloin istuimme laiturin paassa varpaat meressa. Istuimme pitkaan hiljaa kunnes sanoin

“Mita jos meita olisikin joskus kolme?”