Kuinka paha tuuli unohdetaan.

Paha mieli on kuin lankakerä, sellainen oikein solmuinen. Pörrölankaakin vielä, ei sitä saa selvitettyä millään. Haluaisi murista kaupan tädille ja kertoa, mihin saa sen bonuskorttinsa tunkea. Ja sitten tekisi mieli itkeä, kun kännykkä on hukassa ja auton avain vääntynyt. Miten sillä saa ovet auki tai auton käyntiin kun se on ihan kiemuralla? Ja kengästä heiluu korko, ihan varmasti. Pitääkö muka kävellä kaupasta kotiin heiluvalla korolla, koska ei saa ovia auki ja jos saa, niin ei se moottori ilman avainta käynnisty. Mihin sitten laitan ostokset? Miksi en jo kotona huomannut avainta ja korkoja, olisin ottanut vara-avaimet ja toiset kengät. Ja kun se auton ovi aukeaa ja avainkin menee virtalukkoon ihan hyvin, niin eiköhän se viereisen parkkiruudun mamma kiilaa ihan eteen. Jos muut osaisivat ajaa kuten minä, niin olisi kyllä paljon turvallisempaa ajella. Musiikkikaan ei kuulosta hyvältä, ei mikään. Hiljaisuudessa on ihan tylsä ajaa eikä todellakaan tee mieli laulaa itse. Ja sitten pitää ajaa poliisiauton perässä, köröttelemällä kun ei ohittaakaan viitsi. Kotiin kun pääsee, niin tietysti ostoskassi leviää pihaan ja saa kyykkiä ympäriinsä keräilemässä tavaroita. Niillä heiluvilla koroilla, jotka eivät kyllä ehkä sittenkään heilu. Kun saa kaikki tavarat raahattua sisälle, pitää vielä lähteä takaisin ulos postilaatikolle ja tuuleekin niin kylmästi että varmaan saa flunssan. Ja postilaatikossa on kasa laskuja, niinpä tietysti. Ja.. paketti. Takuulla ei ole tullut tilattua kyseisestä paikasta yhtikäs mitään viime aikoina, mitä ne minulle paketteja lähettelee. Varmasti joku sekaannus ja sitä joutuu selvittelemään sitten seuraavat päivät, ihan kun tässä ei muutakin tekemistä olisi. Pakkohan se paketti on silti avata ja katsoa että mitä ne kuvittelevat minun tilanneen. Ja paketissa on kortti rakkaalta ihmiseltä ja pieni lahja, ajatuksella valittu. Juuri sellainen, josta oli joskus puhetta. Ja sitten pitää etsiä kännykkä -ja löytää se juuri sieltä missä se aina on- ja soittaa ystävälle ja kiittää ja puhua elämän ihanuudesta ja unohtaa, että teki mieli murista yhtään kenellekään. Unohtaa jopa se, että kaukopuhelu Australiaan maksaa 0,660 €/min+pvm.

Villasukkia.

Viime talvi on musta aukko. Saan napattua sieltä täältä pienen muiston, kuin yksittäisen kuvan. Kokonaisuudesta on vaikea saada käsitystä. En muista mitä tein, missä kävin, mitä tunsin tai ajattelin. Syys- ja huhtikuun välinen aika on melkolailla kadoksissa, lukuunottamatta niitä pätkiä jotka olen tänne kirjoittanut. Olin paikalla, kun Pieni otti ensimmäiset askeleensa, mutta en muista niistä mitään. En muista ensimmäisiä hampaita, en Pienen ensimmäistä joulua. Onneksi on albumillinen kuvia. Niitäkään en muista ottaneeni. Ihme, että yleensä selvisin jokseenkin järjissäni kevääseen saakka. Ja nyt.. elämä tuntuu aivan uudelta. Ei tässä kai vielä voi juhlia Erityisestä yli pääsemistä enkä sitä koskaan halua tehdäkään, mutta asia on käsitelty loppuun. Ainakin niin loppuun, että kaipaus on tasaisen jatkuvaa eikä enä hyökkää nurkan takaa kimppuun täydellä voimalla. Nyt Erityisen muisto on kuin ystävä tai lämmin peitto. Tai villasukat. Sellaiset, jotka olisivat jalassa yötä päivää. Tänä syksynä ei iskenyt edes masennus ja talvestakin aion ottaa kaiken irti, ne villasukat jalassa.

Ystäville suurkiitos.