tiistai 3. marraskuuta 2009

Villasukkia.

Viime talvi on musta aukko. Saan napattua sieltä täältä pienen muiston, kuin yksittäisen kuvan. Kokonaisuudesta on vaikea saada käsitystä. En muista mitä tein, missä kävin, mitä tunsin tai ajattelin. Syys- ja huhtikuun välinen aika on melkolailla kadoksissa, lukuunottamatta niitä pätkiä jotka olen tänne kirjoittanut. Olin paikalla, kun Pieni otti ensimmäiset askeleensa, mutta en muista niistä mitään. En muista ensimmäisiä hampaita, en Pienen ensimmäistä joulua. Onneksi on albumillinen kuvia. Niitäkään en muista ottaneeni. Ihme, että yleensä selvisin jokseenkin järjissäni kevääseen saakka. Ja nyt.. elämä tuntuu aivan uudelta. Ei tässä kai vielä voi juhlia Erityisestä yli pääsemistä enkä sitä koskaan halua tehdäkään, mutta asia on käsitelty loppuun. Ainakin niin loppuun, että kaipaus on tasaisen jatkuvaa eikä enä hyökkää nurkan takaa kimppuun täydellä voimalla. Nyt Erityisen muisto on kuin ystävä tai lämmin peitto. Tai villasukat. Sellaiset, jotka olisivat jalassa yötä päivää. Tänä syksynä ei iskenyt edes masennus ja talvestakin aion ottaa kaiken irti, ne villasukat jalassa.

Ystäville suurkiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti