Vapaa.

Kahteen päivään en ole ajatellut Erityistä, en melkein ollenkaan. Eilen illalla ajattelin, mutta vain koska tajusin, etten ollut ajatellut. Tuli syyllinen olo. Että eikö miehen tarvitse kun puoli vuotta olla sairas ja kohdella kuin ilmaa, ja heti lopetan ajattelemisen. Että eikö tässä nyt edes muutamaa vuotta jaksa märehtiä samaa asiaa? Luovutan suremisessakin, kuten kaikessa muussakin aikaisemmin.

Miten toivosta luopuminen voikaan tuntua näin hyvältä? Olo on vapaa. Ja omituisen tyyni. Enää ei tarvitse yrittää eikä taistella joka päivä sairautta vastaan. En tiedä, luovutinko tietoisesti vai tapahtuiko se pikkuhiljaa. Mutta luovutin. Ei ole annettu toivoa eikä syytä jatkaa ja odottaa. Enkä Pienen vuoksi edes voisi ikuisesti roikkua jossain, jota ei ole. Tiedän, että kyllä me Pienen kanssa pärjätään, miksei pärjättäisi.

Erityisellä on ja tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni ja rakastan muistojamme yli kaiken, varjelen niitä kuin salaisuutta tai aarretta. Molempia ne minulle ovatkin. En silti rakasta enää. En voi, kaiken sanotun ja tehdyn jälkeen. Eihän Erityinen oikeastaan enää edes ole Erityinen, hän on joku muu. Toinen ihminen, eikä edes sellainen ihminen josta voisin pitää. Saatika rakastaa. Sairaus vei minun Erityiseni ja toi tilalle jonkun toisen. Minun Erityiseni on kuollut.

Vahva.

Päässäni soi Irinan Vahva -biisistä kohta
"..paremmin tietävät kertoi jos ei se tapa niin se vahvistaa
nyt mun pitäis olla käsittämättömän vahva
ja mun jalkojen pysyy liimattuna maassa"
Lauloin sitä uudelleen ja uudelleen. En edes muistanut sanoja pidemmälle, ainaostaan tuon kohdan. Käsittämättömän vahva, sitä piti olla.

Rappukäytävässä kaikui, sen tiesin jopa minä, enkä oikeastaan edes asunut koko talossa. Silti talossa ikuisuuden asuneet vanhat naiset eivät ilmeisesti asiaa ymmärtäneet. Istuin eteisen lattialla pää vasten lipastoa ja kuuntelin. Ei saisi kuunnella muita, tiesin sen. Mutta kun ne puhuivat minusta. Eikä niinkään saisi tehdä, juoruta kaikuvassa rappukäytävässä. Lipaston nurkassa oli pölyä. Nonnan kotona ei koskaan aikaisemmin ollut pölyä. Ei missään. 40 vuotta kotirouvana olivat tehneet Nonnasta siivouskoneen, joka tunnollisen tarkasti putsasi jokaisen nurkan ja kolon. Ilmeisesti pojan roikkuminen elämän ja kuoleman rajalla sai jopa Nonnan hutiloimaan siivoamisessa.

"..niin tunteeton, miten se voikin olla?" Ääni oli yläkerran naisen. Mietin, miten nainen itse voikin olla niin kovaääninen. Napolilainen, se selittää asian. Nonno sanoi niin. Toinen nainen rappukäytävässä epäili, että kohta se räjähtää, kun niin patoaa tunteitaan. Tai ehkä se ei vaan välittänyt, mistä niistä ulkomaalaisista tietää. Kovaääninen yläkerran nainen huokasi ja sanoi, että sääliksi kyllä käy, sekä lasta että tyttöä. Niin nuori, vauva niin pieni ja täällä vieraassa maassa ja sitten käy näin. Ja se alakerran mieskin oli niin mukava, on se väärin. Toinen nainen huokasi ja kilisteli avaimia. Sanoi tekevänsä lounaaksi kurpitsaraviolia ja pyysi kovaääniseltä omenakakun reseptiä. Puhalsin pölypallon piiloon lipaston alle, nousin ylös ja menin siivoamaan vaatekaappia.

En minä tunteeton ollut, en. Minä vain pakotin tunteeni taka-alalle, jotta pystyin toimimaan. Nonna antoi tunteille vallan ja istui aamusta iltaan itkemässä. Miten minä olisin voinut niin tehdä, Pienen kanssa? Miten selittäisin neljä kuukautta vanhalle Pienelle, että äiti on nyt vaan vähän surullinen. Kun meidän elämä tässä hiukan romahti. Mutta ei hätää, kyllä me pärjätään. Miten voisin mennä katsomaan Erityistä ja itkeä? Ja kertoa, että itken koska et muista minua ja koska sairautesi vei meiltä kaiken. Jopa toisemme. Miltä minusta tuntuisi, jos ventovieras tulisi minulle niin sanomaan? Ei, en itkenyt. Purin hammasta ja järkeilin asioita, pidin itseni kiireisenä turhilla asioilla. Joka aamu tuijotin itseäni peilistä silmiin ja hoin, että tänään ei sitten itketä. Että ollaan vahvoja. Iltaisin sanoin itselleni, että huomenna on uusi päivä ja kaikki paremmin.

Olo oli kaaikkea muuta kuin vahva.

Maailma.

Ajattelin aina, että maailmamme oli suurempi. Laskin, että vietimme 65 tuntia lentokoneessa ollaksemme yhdessä. 65 tuntia, noin 55 000 kilometriä pilvien yläpuolella. Siellä, missä on aina aurinkoista ja kaikki alhaalla on mikroskooppisen pientä. Alpitkin näyttivät vaatimattomilta. Ajattelin, että se kaikki on meidän, maailma oli meidän. Suomesta lähtiessäni tunsin rajatonta riemua, kun kone irtosi maasta. Nojasin otsaani kylmää ikkunaa vasten ja toivoin, että olisin jo perillä. Takaisin Suomeen palatessani koneen nousu oli yhtä tuskaa. Tuntui, kuin sydäntä olisi kiskottu irti. Tuijotin ikkunasta etääntyvää maata ja toivoin, että voisin hypätä ulos ja jäädä ikuisiksi ajoiksi.

Toistin kolmatta kertaa samaa asiaa. "Ei, olemme sairaalassa. Se on joku virus aivoissa.. en muista nimeä". Erityinen nyökkäsi ja tiesin, että hän kysyisi kohta taas samaa asiaa. Halusin saada hänen ajatuksensa muualle, joten ehdotin pientä kävelyä käytävällä. Erityinen ei halunnut nousta sängystä. Kun oli tippakin, pitäisi raahata telinettä perässä. Vilkaisin telinettä, se oli tyhjä. Erityisen kämmenselässä oli kyllä neula, mutta se oli siinä aina. Siihen liitettiin tarpeen tullessa letku. Meille oli sanottu, että Erityisen pitäisi liikkua hiukan, pyörtymisvaaraa ei pitäisi uudella lääkityksellä enää olla. Erityinen suostui kävelyyn kahviautomaatille ja takaisin. Häntä tukiessani huomasin, kuinka paljon hän oli laihtunut. Käveli kumarassa kuin vanha mies. Kasvoista Erityinen oli kyllä nuortunut, silmien ympärillä ennen olleet naururypyt olivat kadonneet. Se näytti omituiselta, pelottavaltakin. Käytävällä oli paljon ihmisiä, Erityinen pysähtyi. Ei ollut nähnyt niin paljon ihmisiä liki kolmeen viikkoon. Hänen maailmansa oli osastolla, ainoa maailma jonka hän muisti. Jatkoimme hitaasti matkaa ja kerroin puistoista, joissa olin aikaisemmin päivällä käynyt Pienen kanssa. Erityinen ei muistanut puistoa. "Siinä teidän taloa vastapäätä, tien toisella puolella", yritin. Ei, ei Erityinen muistanut missä asui. Hän muisti ainoastaan huoneensa sairaalassa. Maailmamme oli kutistunut.

Aurinkopäivä.

Jäin bussista pois väärällä pysäkillä. Ainakin kahta pysäkkiä ennen sairaalaa. Oli pakko, painoin vahingossa pysähdysnappia eikä kukaan muu ollut jäämässä pois. Onneksi oli aurinkoinen ilma, lammin mutta silti raikas. Lehdet kahisivat jalkojeni alla ja kun kukaan ei tullut vastaan, potkin lehtiä ympäri jalkakäytävää. Ostin pussin kastanjoita ja kahvin kadunkulmassa. Tunsin itseni italialaiseksi. Kävelin hitaasti, enää en jaksanut lähes juosta sairaalaan ja kiirehtiä käytävää osastolle. Joinain päivinä en edes halunnut mennä koko laitokseen. En halunnut nähdä Erityistä ja huomata, ettei hän tunnistanut tai jos tunnisti, ei muistanut silti mitään.

Heitin loput kastanjat roskiin sairaalan ovella ja vedin syvään henkeä, halusin saada raitista ilmaa ennen sairaalan tukehduttavaa tuoksua. Erityisellä oli valtava ruhje kasvoissa. Oli kuulemma yöllä lähtenyt johonkin, pyörtynyt ja lyönyt päänsä. Onneksi ei pahemmin käynyt. Jonkun pitäisi kuitenkin alkaa nukkumaan sairaalalla ja katsoa, että Erityinen pysyi siellä missä pitikin. Toinen vaihtoehto olisi sitominen kiinni sänkyyn, mutta sen hylkäsimme heti. Vein Erityisen suihkuun, ei hän pysynyt pystyssä yksin. Kauhistuin neulojen jälkiä ja kortisonin turvottamia niveliä, mutta jotenkin onnistuin taas peittämään tunteeni. Erityinen istui ja tuijotti seinää kun pesin hänen hiuksensa. Olisin auttanut ajamaan parrankin, mutta sen Erityinen halusi tehdä itse. Oli outoa nähdä hänen tekevän se. Kaikki liikkeet aivan kuin ennenkin, pienintä yksityiskohtaa myöten. Hetkeksi olisin voinut unohtaa missä olimme.

Erityisen ystäviä tuli käymään. Heitä kävi paljon, kokonainen koripallojoukkuekin sulloutui huoneeseen. Erityinen esitteli itsensä ystävilleen. Mietin, kuka kävisi minua katsomassa jos olisin sairaalassa. Vanhemmat ja joitain sukulaisia, ehkä muutama ystävä. Ei minulla ollut enempää ystäviä. Lapsuudesta ei yhtään. Lukion loppuun saakka olin se lihava ja tylsä tyttö, ei kukaan koskaan kai yrittänyt tutustua tosissaan. Eikä se minua haitannut, viihdyin hyvin yksinkin. Vasta myöhemmin ymmärsin, miten paljon olin menettänyt noina yksinäisinä vuosinani. Tarvittiin uusi paikkakunta ja uudet ihmiset kaivamaan minut ulos kuorestani. Sain parhaat ystävät joita toivoa saattaa ja joista olen kiitollinen. Aloin tutustua muihinkin ihmisiin ja huomasin, että pidin ihmisistä. Erityinen veti minut mukanaan elämään, joka vilisi uusia tuttavuuksia ja elämää. Italiassa yllätin itsenikin; siellä olin aina hauska ja nokkela, iloinen ja puhelias. Sain uusia kavereita ja muutaman ystävänkin helpolla. Ymmärsin, että yksinäisinä vuosinani vika oli vain puoliksi muiden ja puoliksi minun. Luulin aina selviäväni paremmin yksin. Nyt en tiedä mitä tekisin ilman ystäviäni!

Erityinen vietiin kokeisiin, jäin odottamaan huoneeseen. Pujottelin kenkäni nauhat uudella tavalla ja asettelin Pienen kuvat pöydälle uudestaan. Erityisellä oli Englannin-asuntonsa seinällä vain yksi kuva, siinä oli Ferraran linna iltavalaistuksessa. Muistan, miten satumaiselta se näytti kuvassa. Asunnossa tuoksui kokolattiamatto ja pyykinpesuaine, olimme aikaisemmin levittäneet pyykit vierashuoneeseen kuivumaan. Erityinen lauloi tehdessään ruokaa ja toi lasillisen viiniä. Mietin, miltä tuntuisi asua Erityisen kanssa. Olisiko jokainen päivä tällainen? Aamut alkaisivat auringonvalolla ja aamiaisella pienessä keittiössä, jatkuisivat kävelylenkillä maaseudulla ja ostoksilla Camdenissa. Iltaisin kävisimme ystävien kanssa pubissa ja kotona Erityinen tekisi illallista. Lomilla kävisimme Italiassa ja Ranskassa laskettelemassa. Tai ehkä muuttaisimme asumaan Italiaan. Pieneen valkoiseen taloon jossa olisi siniset ikkunaluukut. Talo olisi rinteellä oliivilehdossa pienen kylän tuntumassa, kylässä kaikki tervehtisivät. Iltaisin istuisimme terasilla katselemassa laakson valoja, jostain kuuluisi laulua.
Se oli aikaa ennen Pientä, aikaa jolloin olin juuri tavannut Erityisen.
Erityinen palasi kokeista ja kysyin, muistiko hän sen päivän jolloin aamu alkoi auringolla. Hän ei muistanut, mutta halusi mielellään kuulla. Sanoi sen kuulostavan hienolta päivältä, mutta se ei herättänyt mitään muistoja, ei minusta, ei Englannista. Erityinen halusi tietää, mitä iloa on elää, jos ei muista eläneensä?

Odotus.

Kaytavan katsossa oli halkeama. Se naytti joelta kartalla. Seinalla oli karttakin, sairaalan kartta. Se oli taynna vareja ja numeroita, jotka selitettiin alempana. Kartassa ei ollut "Olet tassa" pistetta, mutta tiesin kuitenkin olevani oranssilla alueella, numero neljassa. Kaytava oli hiljainen, vaikka se oli taynna. Se oli outoa, niin monta italialaista samassa tilassa, niin hiljaa. Kuului ainoastaan tervehdysten mumina, kun joku saapui. Minakin tervehdin ja minua tervehdittiin. Henkilokunnastakin suurin osa vahintaan nyokkasi kavellessaan kiireisena kaytavaa. Olin kaynyt sairaalalla joka paiva kahden viikon ajan, nahnyt aina samat ihmiset ja hoitajat. Tiesin, kuka vieraili kenenkin luona ja kuinka usein.

Vieressani kaytavalla seisoi vaalea nainen, joka purskeli kynsiaan. Hanen aitinsa oli osastolla, Erityisen huoneessa. Kuorsaava nainen, jonka hengitys riippui koneesta. Vaalealla naisella oli kaksi sisarta, joskus he kaikki kavivat vierailulla samaan aikaan, mutta lounasaikaan kavi ainoastaan vaalea nainen. Nurkassa istui kaunis nuori tytto, jonka isoseta oli muutaman huoneen paassa Erityisesta. Tytto kavi lahes joka paiva veljensa ja vanhempiensa kanssa. Mietin, kavisinko mina isosetaani katsomassa sairaalassa. En, en tieda isosedastani kuin nimen. Taalla laheinen suku on kirous seka siunaus, kukaan ei koskaan ole yksin. Hyvassa eika pahassa. Tiesin, etta takanani seisoi homssuinen nainen. Hanen tyttarensa oli osastolla, teini-ikainen tytto, jonka jaloissa oli vikaa. Tytto esitteli itsensa joka paiva eri nimella ja poltti aivan liikaa tupakkaa ja halusi viettaa aikaa kanssani. Tyton paras ystava osastolla oli mies, joka oli valiaikaisesti viides Erityisen huoneessa. Miehella oli kalapuikkoviikset ja 80-luvun silmalasit. Han kirjoitti kirjoja Mini Coopereista, korjasi niita ja lauloi niista. Nonno kaski pysya kaukana miehesta eika lukea kirjoja joita han antoi, koska mies kuului uusnatsien puolueeseen. En tiennyt uskoisinko, ei mies ollut edes kalju. Ja sain hanelta kirjojen lisaksi ruusun, jonka kukka oli korvattu punaisella Minilla. Se on Erityisen kirjahyllyn paalla.

Katselin muita vierailijoita ja mietin, etta he kaikki nayttivat vasyneilta. Kaikki tulivat paikalle liian ajoissa ja joutuivat odottamaan sulloutuneina kaytavaan. Osaston ovet pysyisivat kuitenkin suljettuina vierailuaikaan saakka, ennen sita oli laakarin kierros. Mietin, eiko nailla ihmisilla ollut parempakaan tekemista kuin kaytavassa seisominen, menisivat vaikka kahvilaan. Tai olisivat kotona vartin kauemmin. Hetken kuluttua ymmarsin, etta olin yksi heista. Mietin, mita he ajattelisivat minusta. Vasynyt ulkomaalainen tytto, joka tuli joka paiva liian aikaisin eika mennyt edes kahvilaan odottamaan. Silla valinhan ovet voisivatkin aueta, ehka tanaan laakarikierros paattyisi aikaisemmin. Mietin, saalivatko muut minua. Tuskin, kaikki olimme samassa veneessa. Jotkut enemman, toiset vahemman. Kaikilla kuitenkin huoli laheisesta ja sama menettamisen pelko. Ehka siksi tulinkin liian aikaisin. Siella, kaytavalla vasyneiden odottajien kanssa, en kerrankaan ollut saalin kohteena. Olin kuin muutkin.

Minun Italiani.

Koskaan en ole rakastanut mitaan kuten Italiaa. En myoskaan ole samalla tunteen palolla vihannut mitaan kuten tata maata. Mikaan taalla ei ole kultaisella keskitiella, kaiken on oltava joko tai. Kun olen poissa, en muuta kaipaa kuin takaisin. Ja takaisin paastyani haikailen muualle.

Minun Italiani on kuin laiska kissa, joka makaa auringossa aidan paalla lintuja katsellen. Se on verkkainen kuin peltojen valissa virtaava puro, se tuoksuu mullalle ja auringolle. Minun Italiani on kattilan pohjalla, Po-joen laaksossa. Tasangolla, joka nayttaa loputtomalta. Iltaisin tasanko verhouuu utuun, joka hamartaa aariviivat ja tekee kaikesta pehmeaa. Auringonlasku on upea, se on kaikkea vaaleanpunaisesta siniseen, se tayttaa koko taivaanrannan. Laskiessaan aurinko nayttaa niin suurelta, etta sita voisi koskettaa. Ja se on niin punainen, etta henki salpautuu. Auringon laskettua heraavat heinasirkat. Kesaisin istun ulkona viinilasillisen kanssa kuunnellen heinasirkkojen loputonta siritysta. Ja on lammin. Ilma tuoksuu menneen paivan kuumuudelle, mutta ei ole enaa paahtavan kuuma.
Aamulla maiseman peittaa sakea sumu, joka hiljentaa kaiken. On kuin maailmassa ei muita olisikaan. Vain mina ja sumu. Kunnes aurinko jalleen nousee ja halkaisee sumuun muiden ihmisten mentavan aukon.

Minun Italiani on myos aanekas kuin vanha Vespa, se on kuin liikenneruuhka moottoritiella. Se on torillinen ihmisia ja elamaa. Minun Italiani on piazzan laidalla, kahvilassa kaariholvien alla. Se on cappuccinoa ja hyvaa viinia. Se on ravintolan terassi, niin taynna ihmisia, tuoksuja ja aania etta korvissa soi. Poydan taydelta ystavia kertoo yhta aikaa paivan kuulumisia, syo pastaa ja pizzaa. Viinia kannetaan lisaa ja viereisessa poydassa kerrotaan vitseja. Istumme, syomme ja juomme tuntikausia, kunnes jaljella olemme enaa me. Pyydamme tarjoilijaa laittamaa Sinatraa soimaan ja laulamme mukana. Viereisten talojen seinat kaikuvat ja ylempana joku avaa ikkunan. Pelastyneena pyydan muita olemaan hiljempaa, mutta ikkunan avannut mies haluaa vain toivoa kappaletta. Sinatran Moon River soi lampimassa yossa.

Minun Italiani on merenranta ja tulikuumaa hiekkaa. Se on auringossa palanut selka ja spritzer rantabaarissa. Se on turkoosi meri ja iltasin vilkas bulevardi. Yolla kiipeamme rannalle aitojen yli katsomaan tahtia. Miten niita voikaan olla niin paljon, taivas on taalla aareton. Yolla hiekka on kylmaa ja viileaa, ja Erityinen on aina varma etta saan vahintaan nuhan kavellessani ilman kenkia. Miten niin sametinpehmeassa ja lampimassa yossa nuhan voisi saada? Aamuyolla ajamme toiseen rantakaupunkiin syomaan uunilampimia bomboloneja, kuten niin monet muutkin. Kotona olemme auringon sarastaessa. Nukumme muutaman tunnin -vatsallaan, silla palaneella selalla ei voi nukkua viikkoihin- ja kavelemme rannalle nukkumaan lisaa. Uniini sekoittuu meren tasainen kohina.

Minun Italiani on myos raivostuttava. Se on kaasuhella, jossa ei ole jarjen hiventa. Se on naennaisen typeria saantoja; cappuccinoa ei voi juoda lounasajan jalkeen, lounaalla on syotava pastaa/risottoa, aiti on aina oikeassa, on hienoa olla mammanpoika. Liikenne on kasittamaton kaaos eika kukaan ole koskaan vaarassa missaan. Minun Italiani on bussi, joka on puoli tuntia myohassa eika kukaan valita. Kaupan jono, jossa vaihdetaan kuulumisia sen sijaan, etta liikuttaisiin kohti kassaa. Ylihuolehtivainen anoppi ja valtava suku, jossa yhden asia on kaikkien asia. Se on turhaa seisoskelua ja odottelua, vaikka ei ole mitaan odotettavaa. Se on ainaista myohastymista. Se on ulkokuorta, tarkeinta ei ole sisalto vaan se, etta nayttaa hyvalta. La bella figura. Minun Italiani on tv, jota en voi katsoa tuntematta syvaa myotahapeaa kaikkia siella esiintyvia kohtaan. Ja arsyyntymista dubbaukseen.
Kaikki tama on raivostuttavuudessaankin ihanaa. Ja se tekee siita entista raivostuttavampaa.

"Italia on täynnä näyttelijöitä,
viisikymmentä miljoonaa näyttelijää
ja suurin osa hyviä. Ne
pari surkeaa
ovat päätyneet teatteriin
ja elokuviin.”

Orson Welles.

Vuoristorata.

Sairaalan kaytavat olivat moykkyiset, kuin vuoristorataa. Mietin milta tuntuisi olla potilas, jota selkaranka murtuneena kiidatettaisiin pitkin kaytavia. Kavelin tottuneesti labyrinttimaisen rakennuksen lapi, aulassa tuskin jaksoin enaa vilkaista ymparilleni. Ensimmaista kertaa aulan nahdessani pysahdyin katsomaan. Aula muistutti enemman kirkkoa kuin sairaalaa. Seinissa ja katossa oli koristemaalauksia ja marmorilaattoja, joihin oli kaiverrettu sairaalalle tarkeiden ihmisten nimia. Suuret lasista ja taloraudasta valmistetut ovet olivat auki puutarhaan, jossa valkeat hiekkakaytavat kiersivat palmuja ja kukkapenkkeja. Pidin enemman Erityisen osaston takapihasta, jossa kasvoi kastanjoita. Niiden juurella oli kivipenkkeja. Puissa oli viela lehtia ja oli lammin, vaikka olikin jo lokakuu.

Edellisena paivana olin vienyt Pienen puutarhaan. Pieni istui rattaissa ja katseli kastanjanlehtea, jota Erityinen pyoritteli kasissaan. Olimme odottaneet ikuisuuden ulkona Pienen kanssa kun Erityinen soi. Tuntui kuin Erityinen olisi syonyt mahdollisimman hitaasti, kuin ei olisi halunnut tulla ulos. Hoitajat ja muiden potilaiden lahimmaiset tulivat kylla ulos ihastelemaan Pienta senkin edesta. Heidan sanansa eivat silti lammittaneet, halusin Erityisen tulevan pian ulos. Halusin hanen katsovan tytartaan ja parantuvan. Olin mielessani kuvitellut tapaamisen kymmenia kertoja. Erityinen ottaisi Pienen syliinsa ja sanoisi muistavansa hanet. Pieni nauraisi ja ottaisi kiinni Erityisen kadesta. Kavelisimme kaikki onnellisina kotiin.

Erityinen tuijotti eteensa lehti kadessaan. Pieni alkoi hermostua rattaissa joten nostin hanet syliini. Erityinen kaansi vihdoin katseensa ja tervehti Pienta. En nahnyt hanen silmissaan pienintakaan tunnistamisen pilkahdusta. Pakotin itseni olemaan tyyni ja iloinen, lorpottelin turhia, tein kaikkeni peittaakseni hiljaisuuden ja pettymykseni. Puolen tunnin kuluttua Erityinen halusi nukkumaan. Minakin halusin kotiin, enka koskaan halunnut tulla takaisin enka varsinkaan tuoda Pienta mukanani.

Seuraavana paivana Edward sanoi, etta Erityisen aivokuvaus osoitti muutoksia sen jalkeen, kun Erityinen oli nahnyt Pienen. Muutenkin oli kuulemma ollut reippaamman oloinen illalla. Edward pyysi tuomaan Pienen pian uudelleen. Sekunnissa unohdin aikaisemman pahan mieleni. Kavin tyhjentamassa herkkuautomaatin Erityiselle ja istuin sangyn laidalla puhumassa tyhjanpaivaisia. Menneesta en voinut puhua, en ystavistamme. En sairaudesta enka tulevasta. Erityinen ei muistanut, enka halunnut hanen ahdistuvan. Kun olin lahdossa, Erityinen sanoi rakastavansa minua. Ei muistanut miksi, mutta tarkeinta oli etta rakasti. Halusin tulla pian takaisin ja tuoda Pienen mukanani.

Vuoristorataa, sita se oli. Kaytava, tunteiden ja Erityisen toipumisen kanssa.

Tanaan puistossa tuoksui jasmiini. Kevat.

Ihme.

En itkenyt kertaakaan koko pitkan kuukauden aikana, kun Erityinen oli sairaalassa. En edes silloin kun viikon jalkeen Edoardo-Edward kertoi Erityisen kuolevan, ellei ihmetta tapahdu. Kuume oli edelleen korkea eika laskenut, taudin alkuperaa tai aiheuttajaa ei ollut selvinnyt vielakaan. Edward selitti, etta seuraava vaihe olisi kooma josta ei heratysta tulisi. En osannut olla huolissani. Ei paahani mahtunut, etta kuolema olisi mahdollista. Erityinen oli neljakymmenta, fyysisesti loistavassa kunnossa. Ei ollut koskaan juonut, ei polttanut. Kiitin Edwardia tiedosta, hymyilin, kattelin ja palasin Erityisen huoneeseen. Tippaletkut kiemurtelivat kuin kaarmeet Erityisen kasivarsista telineeseen. Erityinen nukkui, han nukkui oikeastaan aina. Vanha mies huoneen toiselta puolelta oli kuollut ja korvattu toisella kuolevalla vanhalla miehella. Olin vihainen, miksi Erityinen oli tassa kuolevien huoneessa? Olin nahnyt muiden huoneiden asukit ja vaikka osaston keski-ika olikin hyvin korkea, siella oli muutama nuorempikin. Miksei Erityinen jakanut huonetta heidan kanssaan?

Huoneeseen astui pieni mies. Han toi tullessaan tupakan ja kahvin tuoksun seka perassaan liudan laakareita. Pieni mies esitteli itsensa ja yhden laakareista, oikean katensa Riccardon. Kesti hetki ymmartaa, etta Pieni Mies oli jonkin sortin laakari itsekin. Hanella ei ollut edes laakarintakkia, vaan ruskea Ralph Lauren Polo -villapaita. Pieni Mies puhui Erityisen tilasta, katselin paidan pienta pooloa pelaavaa miesta ja hevosta. Muistelin nakemaani dokumenttia norsupoolosta. Puheensa lopuksi Pieni Mies antoi tupakan ja kahvin tuoksuisen halauksen ja sanoi, etta tekee parhaansa. Kylla me parjatan, ajattelin ja puristin Erityisen katta. Han hymyili. Kuiskasin, etta niin minakin ja sain toisen hymyn. Kysyin, jaksaisiko han herata ja sain nyokkayksen. Mitaan ei silti tapahtunut. Niin kavi usein. Erityinen oli unessa, mutta kuuli ja reagoi. Ei silti kyennyt avaamaan silmiaan tai puhumaan.

Seuraavana aamuna kuulin, etta Pieni Mies oli maan parhaita neurologeja, yliopiston professori joka laakarilaumansa kanssa selvitteli Erityisen kaltaisia vaikeita tapauksia. Paikallinen House M.D. siis.
Erityinen oli hereilla ja puhui. Puheessa ei ollut paata eika hantaa eika lause ollut alusta loppuun samaa kielta. Myontelin silti, nyokkailin ja puhuin tyhjanpaivaisia. Erityisella ei ollut aavistustakaan kuka olin, mutta kiitti kohteliaasti kaynnista. Pieni Mies pistaytyi Riccardon kanssa huoneessa kysymassa, muistaako Erityinen Riccardon. Ei muistanut. Pieni Mies toivotti hyvaa paivan jatkoa ja poistui. Tunsin valtavaa pettymysta. Maan paras neurologi muka. Eihan Pieni Mies ollut tehnyt mitaan! Halusin Erityisen pois taalta, johonkin kunnon hoitoon.

Viikon ajan Pieni Mies kavi kysymassa, muistaako Erityinen Riccardon. Ei han koskaan muistanut edes Pienta Miesta. Erityinen oli ollut sairaalassa kaksi viikkoa kun huomasin tippapullojen vaihtuneen. Edward sanoi Pienen Miehen selvittaneen kuumeen syyn ja suhteillaan saanut normaalisti viikkoja kestavien kokeiden ja testien tulokset viikossa. Olin niin helpottunut, etta halusin itkea. En kuitenkaan ehtinyt ennen kuin Edward kaski varautua siihen, ettei Erityinen kuitenkaan taysin toivu. Pahimmassa tapauksessa meille jaisi vihannes, parhaassakin tapauksessa jonkinasteinen pysyva aivovaurio oli todennakoinen. Vedin syvaan henkea. Sanoin Erityiselle, etta tuli mita tuli, siita selvitaan ja sen kanssa opitaan elamaan. Edward lupasi, etta saan tuoda Pienen puutarhaan isaansa katsomaan heti kun kuume laskee.

Talo.

Nojasin paani seinaan. Miten olikaan niin hiljaista. Tajusin tottuneeni kaupungin meluun. Halusin talon maalta juuri siksi, etten tottuisi. Aurinko lammitti ja nurmikolla nakyi jo voikukkia. Ei uskoisi, etta eletaan helmikuun alkua. Tai mina en uskoisi, paikalliset varmaan kylla. Istuin kynnykselle ja katselin kukkapenkkia. Siina kasvoi edellisen asukkaan istuttamia vuoriston kasveja, kuulemma. Minusta siina kasvoi marjapensas ja kaktuksia. Uhkasin havittaa ne ja istuttaa koko etupihan tayteen auringonkukkia. Ne alkaisivat ehka jo versoa jos olisin ne ehtinyt istuttaa syksylla. Ja jos olisimme ehtineet asua talossamme, olisi ehka helpompaa menna sisaan. Nyt siella odotti puolityhjia huoneitaja turhia toiveita.

Oli pimeaa, kun tulimme talolle ensimmaista kertaa. Se oli yhdestoista asunto, jota kavimme katsomassa. Olimme nahneet muutamia mukavia, mutta jotenkin odotin jotain enemman. Pelkka mukava ei riittaisi. Talon puutarhaa valaisivat pienet lamput ja kaikissa ikkunoissa oli valo. Talon omistaja tuli vastaan eteiseen ja kun han vaistyi tielta, puristin Erityisen katta ja kuiskasin, etta taman mina haluan. Huomasin, etta Erityinen tunsi saman. Se oli koti. Huone huoneelta rakastuin enemman taloon, kylpyhuoneiden mustaan, valkoiseen ja vihreaan marmoriin, kierreportaikkoon, aulan kivilattiaan, puisiin ikkunaluukkuihin ja vihreaan, vanhanaikaiseen keittioon. Keittiota rakastin. Sen yksityiskohtia, kaasuhellan ja sahkouunin yhdistelmaa, lukuisia kaapistoja ja laatikostoja. Ja varia.. Erityinen ei pitanyt koko keittiosta, olisi halunnut vaihtaa sen. Keittio -kuten koko talo- oli melkein uusi, ensin vetosin siihen. Sitten uhkasin, etten kokkaa yhtaan mitaan toisenlaisessa keittiossa, viimeisena oljenkortena ehdotin vaihtokauppaa. Mina saan keittioni, Erityinen haluamansa kammottavan lasisen tv-tason. Se toimi.
Olihan se meille liian suuri talo ja epailin portaiden tuottavan vaikeuksia kun Pieni olisi syntynyt, mutta teimme yhdelta istumalta tarjouksen. Joka hyvaksyttiin ehdolla, etta asunnon edellinen omistaja saisi asua siina elokuuhun saakka. Se kavi meille hyvin, olimme muutenkin suunnitelleet viettavamme kesaa Suomessa Pienen synnyttya. Laskimme, etta paasemme muuttamaan syyskuun puolivalissa, Erityinen halusi maalata huoneet ja lakata ikkunaluukut ennen muuttoamme, vaikkei siihen tarvetta olisikaan ollut.

Katselin ikkunaluukkuja. Niita ei oltu lakattu muutamaan vuoteen. Erityinen aloitti projektinsa ylimmasta kerroksesta ja sai sen melkein kuntoon ennen kun kaikki jai kesken. Polya oli yllattavan paljon, mutta olkoon. Availin keittion kaappeja ja laatikostoja, ne olivat tyhjia lukuunottamatta yhta jossa oli pussillinen maalisuteja ja sen alla laatikko. Otin laatikon ulos kaapista. Sydamenmuotoinen kakkuvuoka. En ollut nahnyt sita aikaisemmin, mutta tiesin sen olevan siella. Nonna oli sanonut, etta Erityinen osti sen minulle. Muistan joskus sanoneeni Erityiselle, etta kylla me parjataan kunhan talossa on kunnon valineet leipomiseen ja ruoanlaittoon.

Aulan lattialla oli sanomalehtia, Erityinen oli kai laittanut ne siihen suojaamaan kivilaattoja maalilta ja muutolta. Alakerran kylpyhuoneen nurkassa kokotti pesukone muovissa, se oli toimitettu paiva sen jalkeen, kun Erityinen joutui sairaalaan. Kiipesin portaat keskikerrokseen ja hymyilin matkalla kassakaapille. Olimme kilpaa valinneet tauluja sen peitoksi, jo Aku Ankassa sanotaan etta kassakaappi on aika sen kamalimman taulun alla. Suunnittelimme siis jotain huippumodernia oksennuksen nakoista teosta. Makuuhuoneen sankykin oli muovissa. Sen olimme ostaneet viikolla ennen sairaalaa, en tiennyt milloin se oli toimitettu. Vaatehuone oli tyhja, samoin Pienen huone. Hyva, ettemme kaikkea ehtineetkaan ostaa. Ylakerran kylpyhuoneen ammeessa oli pensseli likoamassa amparissaan. Viela yhdet portaat ylakertaan, jossa vielakin tuoksui hiukan maali. Seinien piti olla magnolian variset, mutta maali kuivui haalean keltaiseksi. Se ei oikeastaan nayttanyt lainkaan hullummalta valtavasassa tilassa. Maalipurkkien ja sanomalehtien alla kurkisteli upea umpipuinen ruokailupoytamme. Sita oli tarkoitus kayttaa vieraiden kanssa, oma pieni perheemme mahtuisi syomaan keittiossa.

Istuin portaikossa ja yritin kasittaa, ettei pieni perheemme koskaan tuli asumaan taalla. Muistutin itselleni, etta talo on vain tiilia, laastia ja puuta. Kodin tekevat ihmiset jotka talossa asuvat. Ei auttanut. Se oli koti, vaikkemme siella koskaan asuneetkaan. Vanhempien luota pois muutettuani olin aina asunut asunnossa, kampassa. En koskaan kodissa. Mikaan ei tuntunut kodilta. Paitsi talomme. Nousin seisomaan ja kokosin itseni. Ei olisi pitanyt tulla laisinkaan hyvastelemaan jotain, joka ei koskaan ehtinyt olla. Paatin menna autotallin lapi takapihalle ja takaportista ulos. Sammutin valot eteisesta ja suljin ikkunaluukut, viimeinen katse rakkaalle keittiolleni. Toivottavasti joku pitaa siita huolta.
Autotalli oli taynna laatikoita. Suurin osa Erityisen tavaroita, mutta myos muutama erilainen, kaupasta toimitettu ja kiinni teipattu. Avasin yhden teipit avaimella. Keinuhevonen. Katsoin laatikkon kantta uudelleen. Erityinen oli tilannut Pienelle keinuhevosen, se oli toimitettu samana paivana kun menimme Pienen kanssa Italiaan, viikko ennen sairaalaa. Avasin seuraavan laatikon. Pienen prinsessan leikkiteltta ja ruohomatto. Kolmannessa laatikossa taydelliset varusteet keittioon. Neljannessa Arabiaa ja Marimekkoa. Niiden piti varmaan olla yllatys muutettuamme.

Vasta autossa tulivat kyyneleet.

Kylma.

Olimme taas Pienen kanssa ensimmaisina hereilla. En millaan olisi halunnut jattaa lamminta makuuhuonetta ja vieda yskivaa ja aivastelevaa Pienta kylmaan keittioon, mutta halusin antaa Erityiselle edes tunnin lisaa aikaa nukkua rauhassa. En tieda miksi, han ei samaa minulle tekisi. Ja tuskin osasi arvostaa tekoani, tai mitaan muutakaan niista monista pienista asioista joita hanen vuokseen paivittain teen. Entinen Erityinen huomasi kylla kaiken. Entista erityista vaan ei enaa ole, sita yritin saada tajuntaani hiipiessani keittioon.

Sade valui pitkin keittion ikkunaa ja patteri oli taas aivan kylma. Varpaita paleli laattalattialla, mutta tuskin huomasin. Se kuului asiaan. Jos joku aamu lattia on lammin, tunnen varmasti etta joku on vialla. Sairaalan lattia oli myos kylma. Tiedan sen, koska meinasin pyortya, painoin paani polvien valiin ja kateni lattiaan. Nonno toi vetta ja kysyi, jaksanko menna katsomaan Erityista vai meneeko han, vain yhdelle annettu lupa. Seurasin hoitajaa odotushuoneesta ensiavun kaytavalle, jossa Erityinen odotti siirtoa rontgenin kautta osastolle. Hoitaja naytti kelloa ja kahta sormea. Kaksi minuuttia. Erityinen naytti normaalilta. Olin kauhun sekaisin tuntein odottanut jotain aivan muuta. Ensimmaisena Erityinen varmisti, etta Pieni on Nonnan kanssa kotona eika sairaalalla. Enhan mina lasta olisi sairaalaan ottanut, varsinkin kun en tiennyt joutuisinko olemaan kauan. Erityinen vakuutti olevansa kunnossa ja sanoi tulevansa kotiin heti kun kuume on laskenut. Iloisena uskoin, mita muutakaan olisin tehnyt. Erityinen ei viela itsekaan tiennyt mita tapahtui ja miksi, mutta oli kuullut puhuttavan sydankohtauksesta, ei edes kovin pahasta sellaisesta. Kylla me siita selvittaisiin. Hoitaja tuli viemaan rontgeniin, sain lahtea mukaan. Seurasin hoitajaa pitkin loputtomia kaytavia ja muistan ajatelleeni, miten hoitajalla voikin olla niin levea pera muuhun vartaloon verrattuna. Se oli kuin ilmapurje. Erityinen pyysi soittamaan pomolleen ja sanomaan, etta ottaa viikon verran sairaslomaa.

Paivaa myohemmin taytin 27 vuotta. Lahes juoksin sairaalan kaytavia paastakseni mahdollisimman pian neurologian osastolle. Mielessa valahti sekunnin, miksi sydankohtauksen jalkeen viedaan neurologiselle, mutta mistapa mina sairaalan tapoja tietaisin. Erityinen istui sangylla kadet taynna tippaletkuja. Sain halauksen ja syntymapaivaonnittelut ja lupauksen illallisesta hienossa ravintolassa heti kun Erityinen kotiutuisi. Huoneen toisella puolella joku kuorsasi. Huoneessa oli kolme muuta ihmista, kaksi valiseinan takana ja yksi samassa tilassa. Valiseina oli auki. Toisella puolella nukkui kaksi vanhusta, molemmat hengityslaitteessa. Erityista vastapaata nukkui mies, jota katsomalla tiesi ettei han elaisi kauaa. Mietin, miksi Erityinen on samassa huoneessa kuolevien kanssa. Ehka muut huoneet olivat taynna. Puhuimme Pienesta, olin tuonut muutamia valokuvia. Erityinen sanoi, etta laakari halusi puhua kanssani. Juuri ennen huoneesta poistumistani Erityinen hymyili ja sanoi, etta kylla me parjataan.

Laakarin nimilapussa luki Edoardo, silti han esitteli itsensa Edwardiksi. Sukunimi naytti puolalaiselta. Edward oli nuori, ei paljon minua vanhempi mutta silti osaston johtavia laakareita. Edward pyysi istumaan ja tarjosi kahvia. Katselin Edwardin suuta, josta tuli laaketieteen termeja toisensa peraan. Edwardilla oli valkoiset, tasaiset hampaat. Nyokkailin ja mumisin ymmartavani. Puheen loputtua kysyin, voisiko Edward toistaa ja tiivistaa. Edward kertoi, etta Erityisen sairaus on heille tuntematon, mutta sydamessa se ei ole. Edward sanoi, etta Erityisen aivoissa tapahtuu asioita, joista he ovat huolissaan. Lupasi lisatietoa heti kun sita on. Kiitin, kattelin ja poistuin. Huoneessa Erityinen istui tuomani lehden kanssa otsa kurtussa. Kysyin, onko se vanha lehti. Olin tyhjentanyt koko lehtikioskin italialaisista ja amerikkalaisista koripallolehdista. Erityinen katsoi minua ja sanoi, ettei ymmarra mita kielta lehti on. Han piteli sita kasissaan vaarinpain.

En vaihtais paivaakaan.

Istuin sangyn laidalla ja tuijotin seinassa olevaa vaaleanharmaata juovaa. Pitaisi mainita Nonnalle, etta seinaan on joku paassyt naarmimaan jaljen. Naytti silta, kuin joku olisi siihen kolahtanut, paitsi etta juova ei ollut suora, vaan hiukan mutkitteleva ja pehmeareunainen. Pureskelin kynsiani ja tein mielessani kauppalistaa odotellessani Pienta heraavaksi, etten olisi niin yksin. Olin saanut kaurahiutaleet lisattya listaani, kun ajatus katkesi ja toinen ilmestyi tyhjasta. Se jalki seinassa.. kavelin ovelle ja kaannyin kohti seinaa. Suunnilleen jalken alkukohtaan loisin paani jos kaatuisin ovelta taaksepain. Jalki jatkoi alaspain lipaston laidassa ja loppui noin polven korkeudelle. Samalle korkeudelle, jossa Erityisen paa oli kun loysin hanet pyortyneena. Kavelin seinan luo ja katsoin tarkemmin. Harmaassa jaljessa, alkupaassa, oli Erityisen hius. Pitaisikin muistaa sanoa Nonnolle, etta maalaa koko seinan uudelleen ja piilottaa jaljen, jota en halua nahda.

Ihmisen muisti on ovela asia. Se ei aina tallenna asioita, jotka haluaisimme muistaa. Ja jotkus niista tapahtumista jotka haluaisimme unohtaa, se muistaa kuvantarkasti. Muistan joka hetken elamani kamalimmasta aamusta, siita jolloin tuo seinan jalki tuli. Muistan, etta kello oli 05:48 kun kuulin tomahdyksen, koska automaattisesti painoin puhelimeen valon paalle ja tarkistin ajan. Sen jalkeen oli sekunti aivan hiljaista ennen kouristusten alkua. Ambulanssi on soitettu kannykastani 05:54. Kesti siis 6 minuuttia saada valo paalle, nousta ylos sangysta, kokea sekunnin paniikki ja halu kirkua, kasata itseni, todeta etten jaksa yksin kaantaa tajutonta aikuista kyljelleen kun tiella on umpipuinen lipasto, juosta hakemaan apua, siirtaa lipasto ja kaantaa Erityinen kyljelleen avun kanssa ja jotenkin saada nappailtya 118. Siita hitaudesta syytan edelleen itseani. Mita jos olisin tehnyt kaiken kolmessa minuutissa, kaikki voisi olla toisin. Vaikka tiedan, ettei olisi. Ei Erityisen sairaus ollut minuuteista kiinni, ei edes paivista. Kuka tietaa, se on saattanut saada alkunsa jo vuosikymmen sitten.
Ambulanssi tuntui tulevan toivottoman hitaasti. Hain pyyhkeita Erityisen paan alle ja toistelin -lahinna itselleni- etta kylla me parjataan. Lattialla oli verta, se naytti elefantilta. Elefantti alkoi Erityisen nenasta ja paattyi valkoisen pyjamani hihalle. Muistan miettineeni Marttojen nikseja veritahrojen poistamiseen. Kylmaa vetta, pitaisi muistaa heti kun mahdollista. Ambulanssimiehia oli 4 ja yksi ambulanssinainen, joka sanoi etta kaikki selviaa kylla. Ambulanssimies ihaili Pienta, joka naureskeli sangyssaan ymmartamatta mistaan mitaan, onneksi. Halusin huutaa, etta tassa on nyt tarkeampaakin tekemista, miksi olette niin hitaita. Mutta en huutanut, autoin pitamaan tippaa paikoillaan. Vasta kun Erityinen vietiin pois, aloin tarista niin etta hampaat kalisivat.

Moneen kertaan kuukausien varrella olen joutunut turvautumaan hyviin muistoihin, asioihin joita mielellani muistaisin enemman. Haluaisin muistaa jokaisen minuutin, jokaisen pienen sanan. Muistan, miten Erityisen silmat olivat turkoosit yhtena aamuna merella, miten ruokimme joutsenia Brugesin kanaalilla, muistan miten juoksimme sateessa National Galleryyn Lontoossa katsomaan molempien lempimaalausta, Monet'n Waterlilies. Muistan, miten tukala Erityisella oli olla saunassa ja miten nauroimme, kun puimme Pienta sairaalassa kotiin lahtiessa emmeka tienneet alkuunkaan, miten saisimme niin pikkuruisen asun niin pikkuruisen ihmisen paalle. Muistan, miten Erityinen yritti parhaansa nayttaa kyllastyneelta Mamma mia! -musikaalissa vaikka selvasti tykkasi kuitenkin, miten kirjoitimme toiveen ilmapalloon ja lahetimme sen taivaalle ystavamme haissa Shlangenbadissa. Toiveessa luki yksi sana. Forever.