Pelko.

Tekisi kaikesta helpompaa, jos voisin osoittaa Erityisen vikoja ja todeta, että ei siitä mitään olisi tullut kuitenkaan. Kun hänellä oli tapana tehdä sitä ja tätä. Mutta kun ei. Erityinen oli aina täydellinen. Ei ihmisenä, eihän täydellisiä ihmisiä olekaan. Mutta täydellinen minulle. Olihan hänessä vikoja kuten kaikissa, tiesin hänen huonot puolensa ja olin nähnyt ne. Mutta ne olivat kuin ohuita pilviä muuten aurinkoisena päivänä, kuka niistä jaksaa välittää.

Minua viisaampi sanoi, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan pelko. Ajattelin aikaisemmin, että olisi helpompaa jos edes voisin vihata Erityistä. Ja kuvittelinkin vihaavani. Mutta enhän minä häntä vihata voisi. Loppujen lopuksi Erityinen ei kuitenkaan itse ohjaa tekojaan, ei täysin ymmärrä mitä tekee ja ketä satuttaa. Tunne jota kuvittelin vihaksi onkin ehkä pelkoa. Se lamauttaa, estää vihaamasta tai rakastamasta. Se estää myös anteeksi antamisen, ainakin toistaiseksi.

Kidutin itseäni viime yön lukemalla Erityisen lähettämiä sähköposteja. Niitä on satoja, osoitteessa jonka vain hän tiesi. Halusin kai varmistaa, muistuttaa itseäni siitä, että se kaikki oli todellista. En muista enää miltä Erityisen ääni kuulostaa, en näe hänen kasvojaan kun ummistan silmäni. En muista miltä hän tuoksui. Minulla on vain hänen sanansa, kirjoitettuna sähköposteissa. Osan aion tulostaa ja laittaa valokuva-albumin väliin. Sen albumin, joka on vielä tyhjänä laatikossa. En ole pystynyt vielä käymään läpi valokuviamme ja päättämään, mitkä tulostaa paperille ja laittaa albumiin odottamaan sitä päivää, kun joko minä itse tai Pieni haluaa niitä katsella.
Minulla on vain kuvat, sähköpostit ja niin.. tärkeimpänä tietysti hänen tyttärensä. Ehkä en olekaan niin yksin kuin kuvittelin.