Taulu.

Miksi se tuli kotiin tossut jalassa? Ja huppari. Miksei Erityisellä ollut päällä sitä Ralph Laurenin kashmir-villapaitaa, jonka ostin ja vein sairaalaan, että voisi laittaa sen päälle kotiin tullessaan. Samaa tarkoitusta varten ostamani kaulaliina hänellä sentään oli. En tiennyt mitä tehdä, joten halasin, toivotin tervetulleeksi kotiin ja istuin sohvalle. Erityinen käveli huoneissa ja availi laatikoita. Halusin mennä hyssyttelemään, ettei herättäisi Pientä. Halusin pitkittää tapaamista mahdollisimman pitkään, en halunnut nähdä miten kävisi. Tuijotin vastapäisen seinän taulua ja keskityin siihen.

Taulu oli Erityisen isosedän maalaama, lempitauluni hänen maalaamistaan. Siinä oli pieni aukio jossain päin Italiaa, ehkä Toscanassa. Aukion laidalta nousivat portaat ylös ja katosivat talon taakse. Talot olivat vaalean keltaisia, punaisia, sinisiä. Ikkunoissa oli vihreät puiset luukut ja parvekkeilla pyykkiä. Oli keskipäivä, eikä missään ollut ketään. Verhot heiluivat hiukan avonaisissa ikkunoissa, yhdessä talossa oli ovi auki. Taulu oli niin elävä, että pystyin helposti kuvittelemaan miehen, joka pian tulisi avonaisesta ovesta ulos. Hän asettaisi tuolin nojalleen seinää vasten ja kantaisi viereen pienen pöydän ja muutaman tuolin lisää. Sitten hän istuisi odottamaan. Pian paikalle saapuisi toinen mies shakkilauta kainalossa. Ja kolmas, viinipullon kanssa. Miehet asettelisivat shakkilaudan pöydälle, mutta todellisuudessa kukaan ei pelaisi. He joisivat viiniä ja keskustelisivat maailman menosta. Rappusia juoksisi alas pieni poika koira perässään. Avonaisesta ikkunasta kantautuisi aukiolle musiikkia. Mielikuvituksessani taulussa oli aina elämää.
Toivoin, että elämä olisi kuin taulu. Voisin täyttää sen haluamillani asioilla ja peittää sen, mitä en halunnut nähdä. Voisin keskittyä yksityiskohtaan ja unohtaa muun.

Annoin Pienelle ruokaa ja tiesin Erityisen katselevan. Näin sen sivusilmällä, mutta en halunnut katsoa suoraan. En halunnut tietää, kääntäisikö hän katseensa pois. Pienestä Erityinen ei ollut kovin kiinnostunut. Vapisevin käsin otti syliinsä kun Nonna miltei pakotti, mutta ei muuten. Enhän minä odottanut Erityisen olevan Vuoden Isä heti kotiin saavuttuaan, olin päättänyt antaa aikaa. Mietin vain, miten paljon aikaa Erityinen mahtaisi tarvita ollakseen lapsen kanssa, jota ei muista saaneensa ja tyttöystävän kanssa, jota ei muista tavanneensa. Mutta olin päättänyt, että meni kuinka kauan tahansa, minä odotan ja annan aikaa. Päätin, että minulle riittää halaus edes joskus ja lupaus, että kyllä me pärjätään. Ja että saan auttaa ja olla läsnä. Sillä hetkellä oli vain tärkeintä, että Erityinen oli kotona. Kuinka kauan, en tiennyt. Toistaiseksi, kunnes terapiassa vapautuu paikka, oli Edward sanonut. Paikka voisi tosin olla myös avoterapissa, joitain tunteja päivässä klinikalla ja loppuaika kotona. Mutta sinnekin oli jono. Pieni sylki puuroa ympäri lattiaa ja tunki puuroiset sormensa silmääni nauraen. Sivulta kuului ääni, jota en ollut aikoihin kuullut. Erityinen nauroi.