Orkidea.

Minulla oli kainalossani julmetun suuri ja kaunis orkidea. Julmetun kalliskin se oli, mutta halusin antaa Nonnalle lahjan. Olivathan he kuitenkin pitäneet minusta ja Pienestä huolta, kun Erityinen oli sairaalassa.
Erityinen käveli vieressäni sanomalehti kainalossaan. Oli huikaisevan kirkas ja lämmin lokakuun sunnuntai ja olimme kahdestaan aamukävelyllä lehtikioskilla. Orkidea oli niin suuri, että se meinasi kaatua. Tai katketa, en ollut aivan varma. Keskityin sen kantamiseen ja Erityisen kuuntelemiseen, hän pyysi olemaan kärsivällinen. Sanoi, ettei muistanut juuri mitään mutta tiesi, että minä ja Pieni olimme hänen elämänsä tärkeimmät. Lupasi tehdä kaikkensa muistaakseen, mutta tarvitsi aikaa. Nyökkäilin ja myöntelin, mitäpä muutakaan. Olin valmis odottamaan vaikka ikuisuuden. Sivukadulla oli nainen, joka huusi Erityisen nimeä. Hän katsoi ensin naista ja sitten minua. Nainen oli sairaalanainen. Se, jonka äiti oli kuorsaamassa Erityisen huoneessa. Tervehdimme ja Erityinen vaihtoi kuulumiset. Nainen ei takuulla huomannut, ettei Erityinen muistanut häntä.

"Nicola, Andrea, Anna, Laura.." Osasin nimet jo ulkoa. Erityinen istui sohvalla edessään vanha valokuva-albumi. Hän saattoi käydä sitä läpi tunteja. Osoittaa ihmiset luokkakuvistaan ja luetella nimet. Välissä hän kysyi äidiltään, kuka olikaan Annan isoveljen tyttöystävän serkku. Erityinen ei uskonut, ettei kukaan tiedä eikä muista. Kauan mietittyään Erityinen muisti tyttöystävän serkun nimen ja jopa serkun koiran nimen. Vuodelta 1980. Kuka tietää, täyttikö Erityisen mielikuvitus muistin aukot. Albumin viimeinen sivu, albumi kiinni ja alusta auki uudelleen. "Nicola, Andrea, Anna, Laura..". Erityinen eli menneessä, ainoassa ajassa jonka muisti. Ja takertui muistamiinsa asioihin, kuin peläten niidenkin katoavan.

Orkidea oli keskellä olohuoneen pöytää. Se oli valtava. Nonna sanoi tietävänsä miten sitä hoidetaan. Toivoin mielessäni niin, mutta pelkäsin pahinta sillä talossa ei ollut yhtään kasvia eikä kukkaa. Erityinen istui viereeni ja otti kädestäni kiinni. Olimme pitkään hiljaa. Kyllä me pärjätään, kuiskasin orkidealle. Erityinen ei ymmärtänyt, mutta puristi kättäni. Olin niin onnellinen.

Seuraavana päivänä kaikki romahti. Taas.