Erityinen oli harmaantunut ja hänen ryhtinsä oli kumara. Silmissä ei ollut eloa, ei edes silloin kun Erityinen hymyili. Hän ei hymyillyt enää silmillään. Tarkkailin kauempaa, kun Erityinen istui aulassa katsomassa Kokkisotaa muiden potilaiden kanssa. Kaikki pyjamissa ja aamutohveleissa, kaikki vanhoja. Erityinen oli varmasti 20-30, jopa 40 vuotta muita nuorempi, mutta näytti lähes saman ikäiseltä. Silti hän oli minun Erityiseni ja halusin vain viedä hänet pois.
Erityinen kyseli edellisen illan koripallopelien tuloksia ja lukiokavereidensa nimiä. En tiennyt kumpiakaan. Olin tehnyt Erityiselle listan ihmisistä, jotka olivat soittaneet Englannista toivottaakseen pikaista toipumista. Erityinen ei muistanut heistä yhtään. Kysyi vain, mitä hän oli Englannissa tehnyt ja miksi ihmeessä. Hän kuunteli tyynenä, mikään ei selvästikään herättänyt muistoja. Hänen elämänsä oli hukassa, selvästi varsinkin viimeiset 10 vuotta. Edward kävi ottamassa verikokeet ja sanoi, että Erityinen pääsisi ehkä seuraavalla viikolla kotiin. Ehkä. Sitä oli kuultu jo ihan tarpeeksi. Pienen valokuva oli edelleen pöydällä, Erityinen ylpeänä esitteli tyttärensä kuvaa kaikille vieraille. Oli ilmeisen iloinen tyttärestään, vaikkei häntä muistanutkaan.
Ulkona oli jo viileää iltasella, kiedoin huivin tiukemmin hartioilleni. Puhelimessa oli taas monta vastaamatonta puhelua ja lukematonta viestiä, mutta en jaksanut katsoa keneltä. Suurin osa oli kuitenkin Erityisen ystäviltä, joita en oikeastaan edes tuntenut. Oli liikuttavaa, miten moni tarjosi apua. Tosin en tiedä kuinka moni teki sen kohteliaisuudesta, olisivat varmaan yllättyneet jos olisin soittanut ja pyytänyt apua. Vaikka apuahan en osannut pyytää, enkä halunnut. Selviän yksin, ajattelin aina. Oli pakko, kenellekään muulle en koskaan osannut puhua kuten Erityiselle, hänelle kerroin kaiken. Ja Pienelle, mutta kumpikaan ei oikeastaan ymmärtänyt. Erityinen ei enää ja Pieni ei vielä. Ehkä jonain päivänä ymmärtäisivät, molemmat. Halusin mennä kotiin. Suomeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti