Vapaa.

Kahteen päivään en ole ajatellut Erityistä, en melkein ollenkaan. Eilen illalla ajattelin, mutta vain koska tajusin, etten ollut ajatellut. Tuli syyllinen olo. Että eikö miehen tarvitse kun puoli vuotta olla sairas ja kohdella kuin ilmaa, ja heti lopetan ajattelemisen. Että eikö tässä nyt edes muutamaa vuotta jaksa märehtiä samaa asiaa? Luovutan suremisessakin, kuten kaikessa muussakin aikaisemmin.

Miten toivosta luopuminen voikaan tuntua näin hyvältä? Olo on vapaa. Ja omituisen tyyni. Enää ei tarvitse yrittää eikä taistella joka päivä sairautta vastaan. En tiedä, luovutinko tietoisesti vai tapahtuiko se pikkuhiljaa. Mutta luovutin. Ei ole annettu toivoa eikä syytä jatkaa ja odottaa. Enkä Pienen vuoksi edes voisi ikuisesti roikkua jossain, jota ei ole. Tiedän, että kyllä me Pienen kanssa pärjätään, miksei pärjättäisi.

Erityisellä on ja tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni ja rakastan muistojamme yli kaiken, varjelen niitä kuin salaisuutta tai aarretta. Molempia ne minulle ovatkin. En silti rakasta enää. En voi, kaiken sanotun ja tehdyn jälkeen. Eihän Erityinen oikeastaan enää edes ole Erityinen, hän on joku muu. Toinen ihminen, eikä edes sellainen ihminen josta voisin pitää. Saatika rakastaa. Sairaus vei minun Erityiseni ja toi tilalle jonkun toisen. Minun Erityiseni on kuollut.