Vahva.

Päässäni soi Irinan Vahva -biisistä kohta
"..paremmin tietävät kertoi jos ei se tapa niin se vahvistaa
nyt mun pitäis olla käsittämättömän vahva
ja mun jalkojen pysyy liimattuna maassa"
Lauloin sitä uudelleen ja uudelleen. En edes muistanut sanoja pidemmälle, ainaostaan tuon kohdan. Käsittämättömän vahva, sitä piti olla.

Rappukäytävässä kaikui, sen tiesin jopa minä, enkä oikeastaan edes asunut koko talossa. Silti talossa ikuisuuden asuneet vanhat naiset eivät ilmeisesti asiaa ymmärtäneet. Istuin eteisen lattialla pää vasten lipastoa ja kuuntelin. Ei saisi kuunnella muita, tiesin sen. Mutta kun ne puhuivat minusta. Eikä niinkään saisi tehdä, juoruta kaikuvassa rappukäytävässä. Lipaston nurkassa oli pölyä. Nonnan kotona ei koskaan aikaisemmin ollut pölyä. Ei missään. 40 vuotta kotirouvana olivat tehneet Nonnasta siivouskoneen, joka tunnollisen tarkasti putsasi jokaisen nurkan ja kolon. Ilmeisesti pojan roikkuminen elämän ja kuoleman rajalla sai jopa Nonnan hutiloimaan siivoamisessa.

"..niin tunteeton, miten se voikin olla?" Ääni oli yläkerran naisen. Mietin, miten nainen itse voikin olla niin kovaääninen. Napolilainen, se selittää asian. Nonno sanoi niin. Toinen nainen rappukäytävässä epäili, että kohta se räjähtää, kun niin patoaa tunteitaan. Tai ehkä se ei vaan välittänyt, mistä niistä ulkomaalaisista tietää. Kovaääninen yläkerran nainen huokasi ja sanoi, että sääliksi kyllä käy, sekä lasta että tyttöä. Niin nuori, vauva niin pieni ja täällä vieraassa maassa ja sitten käy näin. Ja se alakerran mieskin oli niin mukava, on se väärin. Toinen nainen huokasi ja kilisteli avaimia. Sanoi tekevänsä lounaaksi kurpitsaraviolia ja pyysi kovaääniseltä omenakakun reseptiä. Puhalsin pölypallon piiloon lipaston alle, nousin ylös ja menin siivoamaan vaatekaappia.

En minä tunteeton ollut, en. Minä vain pakotin tunteeni taka-alalle, jotta pystyin toimimaan. Nonna antoi tunteille vallan ja istui aamusta iltaan itkemässä. Miten minä olisin voinut niin tehdä, Pienen kanssa? Miten selittäisin neljä kuukautta vanhalle Pienelle, että äiti on nyt vaan vähän surullinen. Kun meidän elämä tässä hiukan romahti. Mutta ei hätää, kyllä me pärjätään. Miten voisin mennä katsomaan Erityistä ja itkeä? Ja kertoa, että itken koska et muista minua ja koska sairautesi vei meiltä kaiken. Jopa toisemme. Miltä minusta tuntuisi, jos ventovieras tulisi minulle niin sanomaan? Ei, en itkenyt. Purin hammasta ja järkeilin asioita, pidin itseni kiireisenä turhilla asioilla. Joka aamu tuijotin itseäni peilistä silmiin ja hoin, että tänään ei sitten itketä. Että ollaan vahvoja. Iltaisin sanoin itselleni, että huomenna on uusi päivä ja kaikki paremmin.

Olo oli kaaikkea muuta kuin vahva.