Maailma.

Ajattelin aina, että maailmamme oli suurempi. Laskin, että vietimme 65 tuntia lentokoneessa ollaksemme yhdessä. 65 tuntia, noin 55 000 kilometriä pilvien yläpuolella. Siellä, missä on aina aurinkoista ja kaikki alhaalla on mikroskooppisen pientä. Alpitkin näyttivät vaatimattomilta. Ajattelin, että se kaikki on meidän, maailma oli meidän. Suomesta lähtiessäni tunsin rajatonta riemua, kun kone irtosi maasta. Nojasin otsaani kylmää ikkunaa vasten ja toivoin, että olisin jo perillä. Takaisin Suomeen palatessani koneen nousu oli yhtä tuskaa. Tuntui, kuin sydäntä olisi kiskottu irti. Tuijotin ikkunasta etääntyvää maata ja toivoin, että voisin hypätä ulos ja jäädä ikuisiksi ajoiksi.

Toistin kolmatta kertaa samaa asiaa. "Ei, olemme sairaalassa. Se on joku virus aivoissa.. en muista nimeä". Erityinen nyökkäsi ja tiesin, että hän kysyisi kohta taas samaa asiaa. Halusin saada hänen ajatuksensa muualle, joten ehdotin pientä kävelyä käytävällä. Erityinen ei halunnut nousta sängystä. Kun oli tippakin, pitäisi raahata telinettä perässä. Vilkaisin telinettä, se oli tyhjä. Erityisen kämmenselässä oli kyllä neula, mutta se oli siinä aina. Siihen liitettiin tarpeen tullessa letku. Meille oli sanottu, että Erityisen pitäisi liikkua hiukan, pyörtymisvaaraa ei pitäisi uudella lääkityksellä enää olla. Erityinen suostui kävelyyn kahviautomaatille ja takaisin. Häntä tukiessani huomasin, kuinka paljon hän oli laihtunut. Käveli kumarassa kuin vanha mies. Kasvoista Erityinen oli kyllä nuortunut, silmien ympärillä ennen olleet naururypyt olivat kadonneet. Se näytti omituiselta, pelottavaltakin. Käytävällä oli paljon ihmisiä, Erityinen pysähtyi. Ei ollut nähnyt niin paljon ihmisiä liki kolmeen viikkoon. Hänen maailmansa oli osastolla, ainoa maailma jonka hän muisti. Jatkoimme hitaasti matkaa ja kerroin puistoista, joissa olin aikaisemmin päivällä käynyt Pienen kanssa. Erityinen ei muistanut puistoa. "Siinä teidän taloa vastapäätä, tien toisella puolella", yritin. Ei, ei Erityinen muistanut missä asui. Hän muisti ainoastaan huoneensa sairaalassa. Maailmamme oli kutistunut.