Aurinkopäivä.

Jäin bussista pois väärällä pysäkillä. Ainakin kahta pysäkkiä ennen sairaalaa. Oli pakko, painoin vahingossa pysähdysnappia eikä kukaan muu ollut jäämässä pois. Onneksi oli aurinkoinen ilma, lammin mutta silti raikas. Lehdet kahisivat jalkojeni alla ja kun kukaan ei tullut vastaan, potkin lehtiä ympäri jalkakäytävää. Ostin pussin kastanjoita ja kahvin kadunkulmassa. Tunsin itseni italialaiseksi. Kävelin hitaasti, enää en jaksanut lähes juosta sairaalaan ja kiirehtiä käytävää osastolle. Joinain päivinä en edes halunnut mennä koko laitokseen. En halunnut nähdä Erityistä ja huomata, ettei hän tunnistanut tai jos tunnisti, ei muistanut silti mitään.

Heitin loput kastanjat roskiin sairaalan ovella ja vedin syvään henkeä, halusin saada raitista ilmaa ennen sairaalan tukehduttavaa tuoksua. Erityisellä oli valtava ruhje kasvoissa. Oli kuulemma yöllä lähtenyt johonkin, pyörtynyt ja lyönyt päänsä. Onneksi ei pahemmin käynyt. Jonkun pitäisi kuitenkin alkaa nukkumaan sairaalalla ja katsoa, että Erityinen pysyi siellä missä pitikin. Toinen vaihtoehto olisi sitominen kiinni sänkyyn, mutta sen hylkäsimme heti. Vein Erityisen suihkuun, ei hän pysynyt pystyssä yksin. Kauhistuin neulojen jälkiä ja kortisonin turvottamia niveliä, mutta jotenkin onnistuin taas peittämään tunteeni. Erityinen istui ja tuijotti seinää kun pesin hänen hiuksensa. Olisin auttanut ajamaan parrankin, mutta sen Erityinen halusi tehdä itse. Oli outoa nähdä hänen tekevän se. Kaikki liikkeet aivan kuin ennenkin, pienintä yksityiskohtaa myöten. Hetkeksi olisin voinut unohtaa missä olimme.

Erityisen ystäviä tuli käymään. Heitä kävi paljon, kokonainen koripallojoukkuekin sulloutui huoneeseen. Erityinen esitteli itsensä ystävilleen. Mietin, kuka kävisi minua katsomassa jos olisin sairaalassa. Vanhemmat ja joitain sukulaisia, ehkä muutama ystävä. Ei minulla ollut enempää ystäviä. Lapsuudesta ei yhtään. Lukion loppuun saakka olin se lihava ja tylsä tyttö, ei kukaan koskaan kai yrittänyt tutustua tosissaan. Eikä se minua haitannut, viihdyin hyvin yksinkin. Vasta myöhemmin ymmärsin, miten paljon olin menettänyt noina yksinäisinä vuosinani. Tarvittiin uusi paikkakunta ja uudet ihmiset kaivamaan minut ulos kuorestani. Sain parhaat ystävät joita toivoa saattaa ja joista olen kiitollinen. Aloin tutustua muihinkin ihmisiin ja huomasin, että pidin ihmisistä. Erityinen veti minut mukanaan elämään, joka vilisi uusia tuttavuuksia ja elämää. Italiassa yllätin itsenikin; siellä olin aina hauska ja nokkela, iloinen ja puhelias. Sain uusia kavereita ja muutaman ystävänkin helpolla. Ymmärsin, että yksinäisinä vuosinani vika oli vain puoliksi muiden ja puoliksi minun. Luulin aina selviäväni paremmin yksin. Nyt en tiedä mitä tekisin ilman ystäviäni!

Erityinen vietiin kokeisiin, jäin odottamaan huoneeseen. Pujottelin kenkäni nauhat uudella tavalla ja asettelin Pienen kuvat pöydälle uudestaan. Erityisellä oli Englannin-asuntonsa seinällä vain yksi kuva, siinä oli Ferraran linna iltavalaistuksessa. Muistan, miten satumaiselta se näytti kuvassa. Asunnossa tuoksui kokolattiamatto ja pyykinpesuaine, olimme aikaisemmin levittäneet pyykit vierashuoneeseen kuivumaan. Erityinen lauloi tehdessään ruokaa ja toi lasillisen viiniä. Mietin, miltä tuntuisi asua Erityisen kanssa. Olisiko jokainen päivä tällainen? Aamut alkaisivat auringonvalolla ja aamiaisella pienessä keittiössä, jatkuisivat kävelylenkillä maaseudulla ja ostoksilla Camdenissa. Iltaisin kävisimme ystävien kanssa pubissa ja kotona Erityinen tekisi illallista. Lomilla kävisimme Italiassa ja Ranskassa laskettelemassa. Tai ehkä muuttaisimme asumaan Italiaan. Pieneen valkoiseen taloon jossa olisi siniset ikkunaluukut. Talo olisi rinteellä oliivilehdossa pienen kylän tuntumassa, kylässä kaikki tervehtisivät. Iltaisin istuisimme terasilla katselemassa laakson valoja, jostain kuuluisi laulua.
Se oli aikaa ennen Pientä, aikaa jolloin olin juuri tavannut Erityisen.
Erityinen palasi kokeista ja kysyin, muistiko hän sen päivän jolloin aamu alkoi auringolla. Hän ei muistanut, mutta halusi mielellään kuulla. Sanoi sen kuulostavan hienolta päivältä, mutta se ei herättänyt mitään muistoja, ei minusta, ei Englannista. Erityinen halusi tietää, mitä iloa on elää, jos ei muista eläneensä?