Vuoristorata.

Sairaalan kaytavat olivat moykkyiset, kuin vuoristorataa. Mietin milta tuntuisi olla potilas, jota selkaranka murtuneena kiidatettaisiin pitkin kaytavia. Kavelin tottuneesti labyrinttimaisen rakennuksen lapi, aulassa tuskin jaksoin enaa vilkaista ymparilleni. Ensimmaista kertaa aulan nahdessani pysahdyin katsomaan. Aula muistutti enemman kirkkoa kuin sairaalaa. Seinissa ja katossa oli koristemaalauksia ja marmorilaattoja, joihin oli kaiverrettu sairaalalle tarkeiden ihmisten nimia. Suuret lasista ja taloraudasta valmistetut ovet olivat auki puutarhaan, jossa valkeat hiekkakaytavat kiersivat palmuja ja kukkapenkkeja. Pidin enemman Erityisen osaston takapihasta, jossa kasvoi kastanjoita. Niiden juurella oli kivipenkkeja. Puissa oli viela lehtia ja oli lammin, vaikka olikin jo lokakuu.

Edellisena paivana olin vienyt Pienen puutarhaan. Pieni istui rattaissa ja katseli kastanjanlehtea, jota Erityinen pyoritteli kasissaan. Olimme odottaneet ikuisuuden ulkona Pienen kanssa kun Erityinen soi. Tuntui kuin Erityinen olisi syonyt mahdollisimman hitaasti, kuin ei olisi halunnut tulla ulos. Hoitajat ja muiden potilaiden lahimmaiset tulivat kylla ulos ihastelemaan Pienta senkin edesta. Heidan sanansa eivat silti lammittaneet, halusin Erityisen tulevan pian ulos. Halusin hanen katsovan tytartaan ja parantuvan. Olin mielessani kuvitellut tapaamisen kymmenia kertoja. Erityinen ottaisi Pienen syliinsa ja sanoisi muistavansa hanet. Pieni nauraisi ja ottaisi kiinni Erityisen kadesta. Kavelisimme kaikki onnellisina kotiin.

Erityinen tuijotti eteensa lehti kadessaan. Pieni alkoi hermostua rattaissa joten nostin hanet syliini. Erityinen kaansi vihdoin katseensa ja tervehti Pienta. En nahnyt hanen silmissaan pienintakaan tunnistamisen pilkahdusta. Pakotin itseni olemaan tyyni ja iloinen, lorpottelin turhia, tein kaikkeni peittaakseni hiljaisuuden ja pettymykseni. Puolen tunnin kuluttua Erityinen halusi nukkumaan. Minakin halusin kotiin, enka koskaan halunnut tulla takaisin enka varsinkaan tuoda Pienta mukanani.

Seuraavana paivana Edward sanoi, etta Erityisen aivokuvaus osoitti muutoksia sen jalkeen, kun Erityinen oli nahnyt Pienen. Muutenkin oli kuulemma ollut reippaamman oloinen illalla. Edward pyysi tuomaan Pienen pian uudelleen. Sekunnissa unohdin aikaisemman pahan mieleni. Kavin tyhjentamassa herkkuautomaatin Erityiselle ja istuin sangyn laidalla puhumassa tyhjanpaivaisia. Menneesta en voinut puhua, en ystavistamme. En sairaudesta enka tulevasta. Erityinen ei muistanut, enka halunnut hanen ahdistuvan. Kun olin lahdossa, Erityinen sanoi rakastavansa minua. Ei muistanut miksi, mutta tarkeinta oli etta rakasti. Halusin tulla pian takaisin ja tuoda Pienen mukanani.

Vuoristorataa, sita se oli. Kaytava, tunteiden ja Erityisen toipumisen kanssa.

Tanaan puistossa tuoksui jasmiini. Kevat.