Ihme.

En itkenyt kertaakaan koko pitkan kuukauden aikana, kun Erityinen oli sairaalassa. En edes silloin kun viikon jalkeen Edoardo-Edward kertoi Erityisen kuolevan, ellei ihmetta tapahdu. Kuume oli edelleen korkea eika laskenut, taudin alkuperaa tai aiheuttajaa ei ollut selvinnyt vielakaan. Edward selitti, etta seuraava vaihe olisi kooma josta ei heratysta tulisi. En osannut olla huolissani. Ei paahani mahtunut, etta kuolema olisi mahdollista. Erityinen oli neljakymmenta, fyysisesti loistavassa kunnossa. Ei ollut koskaan juonut, ei polttanut. Kiitin Edwardia tiedosta, hymyilin, kattelin ja palasin Erityisen huoneeseen. Tippaletkut kiemurtelivat kuin kaarmeet Erityisen kasivarsista telineeseen. Erityinen nukkui, han nukkui oikeastaan aina. Vanha mies huoneen toiselta puolelta oli kuollut ja korvattu toisella kuolevalla vanhalla miehella. Olin vihainen, miksi Erityinen oli tassa kuolevien huoneessa? Olin nahnyt muiden huoneiden asukit ja vaikka osaston keski-ika olikin hyvin korkea, siella oli muutama nuorempikin. Miksei Erityinen jakanut huonetta heidan kanssaan?

Huoneeseen astui pieni mies. Han toi tullessaan tupakan ja kahvin tuoksun seka perassaan liudan laakareita. Pieni mies esitteli itsensa ja yhden laakareista, oikean katensa Riccardon. Kesti hetki ymmartaa, etta Pieni Mies oli jonkin sortin laakari itsekin. Hanella ei ollut edes laakarintakkia, vaan ruskea Ralph Lauren Polo -villapaita. Pieni Mies puhui Erityisen tilasta, katselin paidan pienta pooloa pelaavaa miesta ja hevosta. Muistelin nakemaani dokumenttia norsupoolosta. Puheensa lopuksi Pieni Mies antoi tupakan ja kahvin tuoksuisen halauksen ja sanoi, etta tekee parhaansa. Kylla me parjatan, ajattelin ja puristin Erityisen katta. Han hymyili. Kuiskasin, etta niin minakin ja sain toisen hymyn. Kysyin, jaksaisiko han herata ja sain nyokkayksen. Mitaan ei silti tapahtunut. Niin kavi usein. Erityinen oli unessa, mutta kuuli ja reagoi. Ei silti kyennyt avaamaan silmiaan tai puhumaan.

Seuraavana aamuna kuulin, etta Pieni Mies oli maan parhaita neurologeja, yliopiston professori joka laakarilaumansa kanssa selvitteli Erityisen kaltaisia vaikeita tapauksia. Paikallinen House M.D. siis.
Erityinen oli hereilla ja puhui. Puheessa ei ollut paata eika hantaa eika lause ollut alusta loppuun samaa kielta. Myontelin silti, nyokkailin ja puhuin tyhjanpaivaisia. Erityisella ei ollut aavistustakaan kuka olin, mutta kiitti kohteliaasti kaynnista. Pieni Mies pistaytyi Riccardon kanssa huoneessa kysymassa, muistaako Erityinen Riccardon. Ei muistanut. Pieni Mies toivotti hyvaa paivan jatkoa ja poistui. Tunsin valtavaa pettymysta. Maan paras neurologi muka. Eihan Pieni Mies ollut tehnyt mitaan! Halusin Erityisen pois taalta, johonkin kunnon hoitoon.

Viikon ajan Pieni Mies kavi kysymassa, muistaako Erityinen Riccardon. Ei han koskaan muistanut edes Pienta Miesta. Erityinen oli ollut sairaalassa kaksi viikkoa kun huomasin tippapullojen vaihtuneen. Edward sanoi Pienen Miehen selvittaneen kuumeen syyn ja suhteillaan saanut normaalisti viikkoja kestavien kokeiden ja testien tulokset viikossa. Olin niin helpottunut, etta halusin itkea. En kuitenkaan ehtinyt ennen kuin Edward kaski varautua siihen, ettei Erityinen kuitenkaan taysin toivu. Pahimmassa tapauksessa meille jaisi vihannes, parhaassakin tapauksessa jonkinasteinen pysyva aivovaurio oli todennakoinen. Vedin syvaan henkea. Sanoin Erityiselle, etta tuli mita tuli, siita selvitaan ja sen kanssa opitaan elamaan. Edward lupasi, etta saan tuoda Pienen puutarhaan isaansa katsomaan heti kun kuume laskee.