keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Talo.

Nojasin paani seinaan. Miten olikaan niin hiljaista. Tajusin tottuneeni kaupungin meluun. Halusin talon maalta juuri siksi, etten tottuisi. Aurinko lammitti ja nurmikolla nakyi jo voikukkia. Ei uskoisi, etta eletaan helmikuun alkua. Tai mina en uskoisi, paikalliset varmaan kylla. Istuin kynnykselle ja katselin kukkapenkkia. Siina kasvoi edellisen asukkaan istuttamia vuoriston kasveja, kuulemma. Minusta siina kasvoi marjapensas ja kaktuksia. Uhkasin havittaa ne ja istuttaa koko etupihan tayteen auringonkukkia. Ne alkaisivat ehka jo versoa jos olisin ne ehtinyt istuttaa syksylla. Ja jos olisimme ehtineet asua talossamme, olisi ehka helpompaa menna sisaan. Nyt siella odotti puolityhjia huoneitaja turhia toiveita.

Oli pimeaa, kun tulimme talolle ensimmaista kertaa. Se oli yhdestoista asunto, jota kavimme katsomassa. Olimme nahneet muutamia mukavia, mutta jotenkin odotin jotain enemman. Pelkka mukava ei riittaisi. Talon puutarhaa valaisivat pienet lamput ja kaikissa ikkunoissa oli valo. Talon omistaja tuli vastaan eteiseen ja kun han vaistyi tielta, puristin Erityisen katta ja kuiskasin, etta taman mina haluan. Huomasin, etta Erityinen tunsi saman. Se oli koti. Huone huoneelta rakastuin enemman taloon, kylpyhuoneiden mustaan, valkoiseen ja vihreaan marmoriin, kierreportaikkoon, aulan kivilattiaan, puisiin ikkunaluukkuihin ja vihreaan, vanhanaikaiseen keittioon.
Keittiota rakastin. Sen yksityiskohtia, kaasuhellan ja sahkouunin yhdistelmaa, lukuisia kaapistoja ja laatikostoja. Ja varia.. Erityinen ei pitanyt koko keittiosta, olisi halunnut vaihtaa sen. Keittio -kuten koko talo- oli melkein uusi, ensin vetosin siihen. Sitten uhkasin, etten kokkaa yhtaan mitaan toisenlaisessa keittiossa, viimeisena oljenkortena ehdotin vaihtokauppaa. Mina saan keittioni, Erityinen haluamansa kammottavan lasisen tv-tason. Se toimi.
Olihan se meille liian suuri talo ja epailin portaiden tuottavan vaikeuksia kun Pieni olisi syntynyt, mutta teimme yhdelta istumalta tarjouksen. Joka hyvaksyttiin ehdolla, etta asunnon edellinen omistaja saisi asua siina elokuuhun saakka. Se kavi meille hyvin, olimme muutenkin suunnitelleet viettavamme kesaa Suomessa Pienen synnyttya. Laskimme, etta paasemme muuttamaan syyskuun puolivalissa, Erityinen halusi maalata huoneet ja lakata ikkunaluukut ennen muuttoamme, vaikkei siihen tarvetta olisikaan ollut.

Katselin ikkunaluukkuja. Niita ei oltu lakattu muutamaan vuoteen. Erityinen aloitti projektinsa ylimmasta kerroksesta ja sai sen melkein kuntoon ennen kun kaikki jai kesken. Polya oli yllattavan paljon, mutta olkoon. Availin keittion kaappeja ja laatikostoja, ne olivat tyhjia lukuunottamatta yhta jossa oli pussillinen maalisuteja ja sen alla laatikko. Otin laatikon ulos kaapista. Sydamenmuotoinen kakkuvuoka. En ollut nahnyt sita aikaisemmin, mutta tiesin sen olevan siella. Nonna oli sanonut, etta Erityinen osti sen minulle. Muistan joskus sanoneeni Erityiselle, etta kylla me parjataan kunhan talossa on kunnon valineet leipomiseen ja ruoanlaittoon.

Aulan lattialla oli sanomalehtia, Erityinen oli kai laittanut ne siihen suojaamaan kivilaattoja maalilta ja muutolta. Alakerran kylpyhuoneen nurkassa kokotti pesukone muovissa, se oli toimitettu paiva sen jalkeen, kun Erityinen joutui sairaalaan. Kiipesin portaat keskikerrokseen ja hymyilin matkalla kassakaapille. Olimme kilpaa valinneet tauluja sen peitoksi, jo Aku Ankassa sanotaan etta kassakaappi on aika sen kamalimman taulun alla. Suunnittelimme siis jotain huippumodernia oksennuksen nakoista teosta. Makuuhuoneen sankykin oli muovissa. Sen olimme ostaneet viikolla ennen sairaalaa, en tiennyt milloin se oli toimitettu. Vaatehuone oli tyhja, samoin Pienen huone. Hyva, ettemme kaikkea ehtineetkaan ostaa. Ylakerran kylpyhuoneen ammeessa oli pensseli likoamassa amparissaan. Viela yhdet portaat ylakertaan, jossa vielakin tuoksui hiukan maali. Seinien piti olla magnolian variset, mutta maali kuivui haalean keltaiseksi. Se ei oikeastaan nayttanyt lainkaan hullummalta valtavasassa tilassa. Maalipurkkien ja sanomalehtien alla kurkisteli upea umpipuinen ruokailupoytamme. Sita oli tarkoitus kayttaa vieraiden kanssa, oma pieni perheemme mahtuisi syomaan keittiossa.

Istuin portaikossa ja yritin kasittaa, ettei pieni perheemme koskaan tuli asumaan taalla. Muistutin itselleni, etta talo on vain tiilia, laastia ja puuta. Kodin tekevat ihmiset jotka talossa asuvat. Ei auttanut. Se oli koti, vaikkemme siella koskaan asuneetkaan. Vanhempien luota pois muutettuani olin aina asunut asunnossa, kampassa. En koskaan kodissa. Mikaan ei tuntunut kodilta. Paitsi talomme. Nousin seisomaan ja kokosin itseni. Ei olisi pitanyt tulla laisinkaan hyvastelemaan jotain, joka ei koskaan ehtinyt olla. Paatin menna autotallin lapi takapihalle ja takaportista ulos. Sammutin valot eteisesta ja suljin ikkunaluukut, viimeinen katse rakkaalle keittiolleni. Toivottavasti joku pitaa siita huolta.
Autotalli oli taynna laatikoita. Suurin osa Erityisen tavaroita, mutta myos muutama erilainen, kaupasta toimitettu ja kiinni teipattu. Avasin yhden teipit avaimella. Keinuhevonen. Katsoin laatikkon kantta uudelleen. Erityinen oli tilannut Pienelle keinuhevosen, se oli toimitettu samana paivana kun menimme Pienen kanssa Italiaan, viikko ennen sairaalaa. Avasin seuraavan laatikon. Pienen prinsessan leikkiteltta ja ruohomatto. Kolmannessa laatikossa taydelliset varusteet keittioon. Neljannessa Arabiaa ja Marimekkoa. Niiden piti varmaan olla yllatys muutettuamme.

Vasta autossa tulivat kyyneleet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti