Kylma.

Olimme taas Pienen kanssa ensimmaisina hereilla. En millaan olisi halunnut jattaa lamminta makuuhuonetta ja vieda yskivaa ja aivastelevaa Pienta kylmaan keittioon, mutta halusin antaa Erityiselle edes tunnin lisaa aikaa nukkua rauhassa. En tieda miksi, han ei samaa minulle tekisi. Ja tuskin osasi arvostaa tekoani, tai mitaan muutakaan niista monista pienista asioista joita hanen vuokseen paivittain teen. Entinen Erityinen huomasi kylla kaiken. Entista erityista vaan ei enaa ole, sita yritin saada tajuntaani hiipiessani keittioon.

Sade valui pitkin keittion ikkunaa ja patteri oli taas aivan kylma. Varpaita paleli laattalattialla, mutta tuskin huomasin. Se kuului asiaan. Jos joku aamu lattia on lammin, tunnen varmasti etta joku on vialla. Sairaalan lattia oli myos kylma. Tiedan sen, koska meinasin pyortya, painoin paani polvien valiin ja kateni lattiaan. Nonno toi vetta ja kysyi, jaksanko menna katsomaan Erityista vai meneeko han, vain yhdelle annettu lupa. Seurasin hoitajaa odotushuoneesta ensiavun kaytavalle, jossa Erityinen odotti siirtoa rontgenin kautta osastolle. Hoitaja naytti kelloa ja kahta sormea. Kaksi minuuttia. Erityinen naytti normaalilta. Olin kauhun sekaisin tuntein odottanut jotain aivan muuta. Ensimmaisena Erityinen varmisti, etta Pieni on Nonnan kanssa kotona eika sairaalalla. Enhan mina lasta olisi sairaalaan ottanut, varsinkin kun en tiennyt joutuisinko olemaan kauan. Erityinen vakuutti olevansa kunnossa ja sanoi tulevansa kotiin heti kun kuume on laskenut. Iloisena uskoin, mita muutakaan olisin tehnyt. Erityinen ei viela itsekaan tiennyt mita tapahtui ja miksi, mutta oli kuullut puhuttavan sydankohtauksesta, ei edes kovin pahasta sellaisesta. Kylla me siita selvittaisiin. Hoitaja tuli viemaan rontgeniin, sain lahtea mukaan. Seurasin hoitajaa pitkin loputtomia kaytavia ja muistan ajatelleeni, miten hoitajalla voikin olla niin levea pera muuhun vartaloon verrattuna. Se oli kuin ilmapurje. Erityinen pyysi soittamaan pomolleen ja sanomaan, etta ottaa viikon verran sairaslomaa.

Paivaa myohemmin taytin 27 vuotta. Lahes juoksin sairaalan kaytavia paastakseni mahdollisimman pian neurologian osastolle. Mielessa valahti sekunnin, miksi sydankohtauksen jalkeen viedaan neurologiselle, mutta mistapa mina sairaalan tapoja tietaisin. Erityinen istui sangylla kadet taynna tippaletkuja. Sain halauksen ja syntymapaivaonnittelut ja lupauksen illallisesta hienossa ravintolassa heti kun Erityinen kotiutuisi. Huoneen toisella puolella joku kuorsasi. Huoneessa oli kolme muuta ihmista, kaksi valiseinan takana ja yksi samassa tilassa. Valiseina oli auki. Toisella puolella nukkui kaksi vanhusta, molemmat hengityslaitteessa. Erityista vastapaata nukkui mies, jota katsomalla tiesi ettei han elaisi kauaa. Mietin, miksi Erityinen on samassa huoneessa kuolevien kanssa. Ehka muut huoneet olivat taynna. Puhuimme Pienesta, olin tuonut muutamia valokuvia. Erityinen sanoi, etta laakari halusi puhua kanssani. Juuri ennen huoneesta poistumistani Erityinen hymyili ja sanoi, etta kylla me parjataan.

Laakarin nimilapussa luki Edoardo, silti han esitteli itsensa Edwardiksi. Sukunimi naytti puolalaiselta. Edward oli nuori, ei paljon minua vanhempi mutta silti osaston johtavia laakareita. Edward pyysi istumaan ja tarjosi kahvia. Katselin Edwardin suuta, josta tuli laaketieteen termeja toisensa peraan. Edwardilla oli valkoiset, tasaiset hampaat. Nyokkailin ja mumisin ymmartavani. Puheen loputtua kysyin, voisiko Edward toistaa ja tiivistaa. Edward kertoi, etta Erityisen sairaus on heille tuntematon, mutta sydamessa se ei ole. Edward sanoi, etta Erityisen aivoissa tapahtuu asioita, joista he ovat huolissaan. Lupasi lisatietoa heti kun sita on. Kiitin, kattelin ja poistuin. Huoneessa Erityinen istui tuomani lehden kanssa otsa kurtussa. Kysyin, onko se vanha lehti. Olin tyhjentanyt koko lehtikioskin italialaisista ja amerikkalaisista koripallolehdista. Erityinen katsoi minua ja sanoi, ettei ymmarra mita kielta lehti on. Han piteli sita kasissaan vaarinpain.