Istuin sangyn laidalla ja tuijotin seinassa olevaa vaaleanharmaata juovaa. Pitaisi mainita Nonnalle, etta seinaan on joku paassyt naarmimaan jaljen. Naytti silta, kuin joku olisi siihen kolahtanut, paitsi etta juova ei ollut suora, vaan hiukan mutkitteleva ja pehmeareunainen. Pureskelin kynsiani ja tein mielessani kauppalistaa odotellessani Pienta heraavaksi, etten olisi niin yksin. Olin saanut kaurahiutaleet lisattya listaani, kun ajatus katkesi ja toinen ilmestyi tyhjasta. Se jalki seinassa.. kavelin ovelle ja kaannyin kohti seinaa. Suunnilleen jalken alkukohtaan loisin paani jos kaatuisin ovelta taaksepain. Jalki jatkoi alaspain lipaston laidassa ja loppui noin polven korkeudelle. Samalle korkeudelle, jossa Erityisen paa oli kun loysin hanet pyortyneena. Kavelin seinan luo ja katsoin tarkemmin. Harmaassa jaljessa, alkupaassa, oli Erityisen hius. Pitaisikin muistaa sanoa Nonnolle, etta maalaa koko seinan uudelleen ja piilottaa jaljen, jota en halua nahda.
Ihmisen muisti on ovela asia. Se ei aina tallenna asioita, jotka haluaisimme muistaa. Ja jotkus niista tapahtumista jotka haluaisimme unohtaa, se muistaa kuvantarkasti. Muistan joka hetken elamani kamalimmasta aamusta, siita jolloin tuo seinan jalki tuli. Muistan, etta kello oli 05:48 kun kuulin tomahdyksen, koska automaattisesti painoin puhelimeen valon paalle ja tarkistin ajan. Sen jalkeen oli sekunti aivan hiljaista ennen kouristusten alkua. Ambulanssi on soitettu kannykastani 05:54. Kesti siis 6 minuuttia saada valo paalle, nousta ylos sangysta, kokea sekunnin paniikki ja halu kirkua, kasata itseni, todeta etten jaksa yksin kaantaa tajutonta aikuista kyljelleen kun tiella on umpipuinen lipasto, juosta hakemaan apua, siirtaa lipasto ja kaantaa Erityinen kyljelleen avun kanssa ja jotenkin saada nappailtya 118. Siita hitaudesta syytan edelleen itseani. Mita jos olisin tehnyt kaiken kolmessa minuutissa, kaikki voisi olla toisin. Vaikka tiedan, ettei olisi. Ei Erityisen sairaus ollut minuuteista kiinni, ei edes paivista. Kuka tietaa, se on saattanut saada alkunsa jo vuosikymmen sitten.
Ambulanssi tuntui tulevan toivottoman hitaasti. Hain pyyhkeita Erityisen paan alle ja toistelin -lahinna itselleni- etta kylla me parjataan. Lattialla oli verta, se naytti elefantilta. Elefantti alkoi Erityisen nenasta ja paattyi valkoisen pyjamani hihalle. Muistan miettineeni Marttojen nikseja veritahrojen poistamiseen. Kylmaa vetta, pitaisi muistaa heti kun mahdollista. Ambulanssimiehia oli 4 ja yksi ambulanssinainen, joka sanoi etta kaikki selviaa kylla. Ambulanssimies ihaili Pienta, joka naureskeli sangyssaan ymmartamatta mistaan mitaan, onneksi. Halusin huutaa, etta tassa on nyt tarkeampaakin tekemista, miksi olette niin hitaita. Mutta en huutanut, autoin pitamaan tippaa paikoillaan. Vasta kun Erityinen vietiin pois, aloin tarista niin etta hampaat kalisivat.
Moneen kertaan kuukausien varrella olen joutunut turvautumaan hyviin muistoihin, asioihin joita mielellani muistaisin enemman. Haluaisin muistaa jokaisen minuutin, jokaisen pienen sanan. Muistan, miten Erityisen silmat olivat turkoosit yhtena aamuna merella, miten ruokimme joutsenia Brugesin kanaalilla, muistan miten juoksimme sateessa National Galleryyn Lontoossa katsomaan molempien lempimaalausta, Monet'n Waterlilies. Muistan, miten tukala Erityisella oli olla saunassa ja miten nauroimme, kun puimme Pienta sairaalassa kotiin lahtiessa emmeka tienneet alkuunkaan, miten saisimme niin pikkuruisen asun niin pikkuruisen ihmisen paalle. Muistan, miten Erityinen yritti parhaansa nayttaa kyllastyneelta Mamma mia! -musikaalissa vaikka selvasti tykkasi kuitenkin, miten kirjoitimme toiveen ilmapalloon ja lahetimme sen taivaalle ystavamme haissa Shlangenbadissa. Toiveessa luki yksi sana. Forever.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti