Minun Italiani.

Koskaan en ole rakastanut mitaan kuten Italiaa. En myoskaan ole samalla tunteen palolla vihannut mitaan kuten tata maata. Mikaan taalla ei ole kultaisella keskitiella, kaiken on oltava joko tai. Kun olen poissa, en muuta kaipaa kuin takaisin. Ja takaisin paastyani haikailen muualle.

Minun Italiani on kuin laiska kissa, joka makaa auringossa aidan paalla lintuja katsellen. Se on verkkainen kuin peltojen valissa virtaava puro, se tuoksuu mullalle ja auringolle. Minun Italiani on kattilan pohjalla, Po-joen laaksossa. Tasangolla, joka nayttaa loputtomalta. Iltaisin tasanko verhouuu utuun, joka hamartaa aariviivat ja tekee kaikesta pehmeaa. Auringonlasku on upea, se on kaikkea vaaleanpunaisesta siniseen, se tayttaa koko taivaanrannan. Laskiessaan aurinko nayttaa niin suurelta, etta sita voisi koskettaa. Ja se on niin punainen, etta henki salpautuu. Auringon laskettua heraavat heinasirkat. Kesaisin istun ulkona viinilasillisen kanssa kuunnellen heinasirkkojen loputonta siritysta. Ja on lammin. Ilma tuoksuu menneen paivan kuumuudelle, mutta ei ole enaa paahtavan kuuma.
Aamulla maiseman peittaa sakea sumu, joka hiljentaa kaiken. On kuin maailmassa ei muita olisikaan. Vain mina ja sumu. Kunnes aurinko jalleen nousee ja halkaisee sumuun muiden ihmisten mentavan aukon.

Minun Italiani on myos aanekas kuin vanha Vespa, se on kuin liikenneruuhka moottoritiella. Se on torillinen ihmisia ja elamaa. Minun Italiani on piazzan laidalla, kahvilassa kaariholvien alla. Se on cappuccinoa ja hyvaa viinia. Se on ravintolan terassi, niin taynna ihmisia, tuoksuja ja aania etta korvissa soi. Poydan taydelta ystavia kertoo yhta aikaa paivan kuulumisia, syo pastaa ja pizzaa. Viinia kannetaan lisaa ja viereisessa poydassa kerrotaan vitseja. Istumme, syomme ja juomme tuntikausia, kunnes jaljella olemme enaa me. Pyydamme tarjoilijaa laittamaa Sinatraa soimaan ja laulamme mukana. Viereisten talojen seinat kaikuvat ja ylempana joku avaa ikkunan. Pelastyneena pyydan muita olemaan hiljempaa, mutta ikkunan avannut mies haluaa vain toivoa kappaletta. Sinatran Moon River soi lampimassa yossa.

Minun Italiani on merenranta ja tulikuumaa hiekkaa. Se on auringossa palanut selka ja spritzer rantabaarissa. Se on turkoosi meri ja iltasin vilkas bulevardi. Yolla kiipeamme rannalle aitojen yli katsomaan tahtia. Miten niita voikaan olla niin paljon, taivas on taalla aareton. Yolla hiekka on kylmaa ja viileaa, ja Erityinen on aina varma etta saan vahintaan nuhan kavellessani ilman kenkia. Miten niin sametinpehmeassa ja lampimassa yossa nuhan voisi saada? Aamuyolla ajamme toiseen rantakaupunkiin syomaan uunilampimia bomboloneja, kuten niin monet muutkin. Kotona olemme auringon sarastaessa. Nukumme muutaman tunnin -vatsallaan, silla palaneella selalla ei voi nukkua viikkoihin- ja kavelemme rannalle nukkumaan lisaa. Uniini sekoittuu meren tasainen kohina.

Minun Italiani on myos raivostuttava. Se on kaasuhella, jossa ei ole jarjen hiventa. Se on naennaisen typeria saantoja; cappuccinoa ei voi juoda lounasajan jalkeen, lounaalla on syotava pastaa/risottoa, aiti on aina oikeassa, on hienoa olla mammanpoika. Liikenne on kasittamaton kaaos eika kukaan ole koskaan vaarassa missaan. Minun Italiani on bussi, joka on puoli tuntia myohassa eika kukaan valita. Kaupan jono, jossa vaihdetaan kuulumisia sen sijaan, etta liikuttaisiin kohti kassaa. Ylihuolehtivainen anoppi ja valtava suku, jossa yhden asia on kaikkien asia. Se on turhaa seisoskelua ja odottelua, vaikka ei ole mitaan odotettavaa. Se on ainaista myohastymista. Se on ulkokuorta, tarkeinta ei ole sisalto vaan se, etta nayttaa hyvalta. La bella figura. Minun Italiani on tv, jota en voi katsoa tuntematta syvaa myotahapeaa kaikkia siella esiintyvia kohtaan. Ja arsyyntymista dubbaukseen.
Kaikki tama on raivostuttavuudessaankin ihanaa. Ja se tekee siita entista raivostuttavampaa.

"Italia on täynnä näyttelijöitä,
viisikymmentä miljoonaa näyttelijää
ja suurin osa hyviä. Ne
pari surkeaa
ovat päätyneet teatteriin
ja elokuviin.”

Orson Welles.