Hiuksissa hiekkaa.

Italiassa taas. Tuntuu niin kummalliselta.. olen ollut vuoden pois mutta mikaan taalla ei ole muuttunut. Jos nyt jotain uutta niin se, etta kuulun kalustoon. Aivan kuin olisin viettanyt taalla kaikki elamani kesat. Kotona pidan siita, etta kukaan ei tunne ja saan kavella ajatuksissani ympari kaupunkia tuntikausia ilman etta kukaan hairitsee. Toisin taalla; saa vilkutella puolelle ja toiselle kuin kuningatar. Tavallaan tuntuu silta, kuin tapaisi vanhoja ystavia vaikka suurinta osaa naista ihmisista tuskin tunnen. Muutamien vanhempien ihastuttavien rouvashenkiloiden tapaamista olen jopa odottanut, ikava kylla yksikaan sukulainen ei kuulu siihen joukkoon.
Kovasti haluaisin palata samantien kotiin, mutta toisaalta olen jo muutamassa paivassa tottunut olemaan taalla. Olen tottunut jopa siihen, etta hiuksissa on aina hiekkaa ja merivetta.

Eilen kavin pitkalla kavelylla Pienen kanssa ja jos aikaisempina kesina paamaaratonta kavelyani on pidettykin hiukan outona -varsinkin kun saatan hyvinkin tehda sita ilman kenkia- tana vuonna ei enaa ihmetella. Todetaan vain, etta se on se suomalainen ja nehan ovat tunnetusti outoa sakkia joka tapauksessa. Jaatelobaarinkaan mies ei kommentoinut muka omalaatuista valintaani (nutellaa ja sitruunaa) mitenkaan, toivotti vain tervetulleeksi kotiin.

Osa naista italialaisten hulluista tavoista on jaanyt mieleeni sen luokan painajaisina etten ole niita voinut unohtaa vuodessa vaikka haluaisinkin, mutta pahimman kammotuksen olin onnellisesti unohtanut. Paniikki iski vasta ensimmaisena iltana sankyyn kompiessa, kun siella se odotti.. ei, naapurin sedalla ei ole tapana kiipeilla sankyyni, viela pahempaa: lenzuola! Tallaiselle minun kaltaiselleni oudolle suomalaiselle taysin kasittamaton kapistus jonka kayttotarkoitus on hyvinkin suuri mysteeri. Sanovat, etta ne ovat lakanoita. Eivat ne ole. Lakanat ovat ne, jotka huitaistaan patjan paalle, peiton alle. Lenzuola on kasa kangasta suoraan helvetin syovereista. Patjan paalla on suhteellisen helpposelkoinen lakana, tosin sekin pitaa kiepauttaa reunojen yli tietyssa kulmassa ja kiskoa suoraksi hiki otsalla. Mutta sitten.. aluslakanan paalla on pitsireunuksinen jattilakana, jonka paalla on peitto. Jattilakanan reunasta kuuluu kaantaa tietty maara kangasta peiton paalle. Ja kaiken paalle tyynyt, toki pitsikoriste suorassa linjassa muiden horheloiden kanssa, jalkopaassa reunojen on oltava patjan alla. "Jumalauta" taisi olla aikalailla ensimmainen ajatus kun nain sangyn. Luulisin nonnan jo aikaisempina vuosina tajunneen, etta mina ja lenzuola emme sovi samaan sankyyn, mutta ei. Ensimmaisen yon nukuin koiran unta, pelkasin ryttaavani lenzuolan sellaiseen kuntoon etten osaa sita enaa aamulla omin avuin suoristaa. Toisena yona vasymys otti vallan ja arvata saattaa mika aamulla odotti; kauhistus. Ei ole mitenkaan mahdollista, etta peitto pysyy liukkaan lenzuolan paalla joten se on ensimmainen joka valuu lattialle. Perassa seuraa muutama kulma lenzuolaa ja aamun epatoivolla ei ole rajaa. En yksinkertaisesti ymmarra, mikseivat nama ihmiset voi kayttaa pussilakanaa?? Muutaman hienon Marimekkoisen olen tuonut tuliaisiksi vinkkina, mutta eipa ole nakynyt. Muutaman aamun sain piiloteltua taistelun jalkia paivapeiton alla (joka ikinen aamu olen yrittanyt kaannella lenzuolan kuten oikeaksi oletan), mutta tanaan jain kiinni. Ja niin jai nonnakin, oli kurkkimassa paivapeiton alle lenzuolan kulmia! En tiedaa kumpaa nolotti enemman; minua joka olin aamulla suunnilleen potkinut lakanat patjan alle kiroillen vaiko nonnaa, joka jai kiinni uurastukseni jalkien tarkastamisesta. Mielenkiinnolla odotan huomista, yleensa nonna on viikon verran jaksanut katsella loputonta sotaani kunnes vaivihkaa kay itse laittamassa lenzuolan kun olen keittamassa kahvia. Pahaa suodatinkahvia, muuten. Olen viime kesasta saakka keitellyt kotona kahvini Bialettilla, mutta koska tanne on minua varten joskus ostettu ns. "normaali" (minulle normaali, siis) suodatinkeitin ja sita varten taas hankittu kahviakin luoja ties mista kaukaa, pakkohan sita on kayttaa!