Tasan vuosi siitä kun kaikki romahti ja kääntyi ylösalaisin, päälaelleen ja inside out. Hetki miettiä, mitä tässä oikein on tapahtunut kaiken seurauksena.
Minä olen kasvanut. En millään muotoa voi kehua olevani aikuinen ja kaiken oppinut, mutta aikuistunut olen takuulla.
Olen oppinut myöntämään, etten aina jaksakaan kaikkea yksin. Yllättävän paljon kuitenkin jaksan ennen kun seinä tulee vastaan ja tie nousee pystyyn. En olekaan se pienestä tuulesta kaatuva, toisiin nojaava ihminen. Minähän osaan seisoa ihan itse ja tukevasti seisonkin.
Kaiken tämän rinnalla mikään ei tunnu miltään, kun tästä selviän selviän mistä vaan. Pahin on ehkä jo ohi, vaikka aika pienistä paloista tässä vielä tulevaisuutta rakennellaan ja sekin rakennelma on kestävyydeltään lähinnä korttitalon luokkaa.
Olen myös huomannut, että elämä jatkuu silloin kun sen luulee loppuvan. Olen oppinut elämään hetkessä, en elä huomista varten koska huomista ei joskus tulekaan. Juuri nyt on vain tämä päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti