lauantai 13. kesäkuuta 2009

Ilta.


Sanottakoon nyt viela kerran -ellei muuten ole tullut selvaksi- etta mina rakastan Italian iltoja. Kun on niin lammin muta silti pimeaa. Joka paikka on taynna elamaa, kaduilla ja puistoissa istuskelee perheita lapsineen, talojen edustalla papat ja mummot vaihtavat paivan kuulumisia. Istuin eilen parvekkeella kun Pieni oli nukkumassa ja kaipasin elamaan. Ulos. Kadun toisella puolella oli puutarhajuhlat, musiikki ja puhe kuuluivat kauas. Alakerran perhe palasi ravintolasta, lomakylan vieraat vasta kavelivat keskustan suuntaan. Muistelin iltoja, jotka vietin Erityisen kanssa taalla. Niita on monta, kaikkia en voi muistaa. Tarkeimmat silti.

Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi taalla, yksinhuoltajana. Ranta on taynna perheita, isia pelaamassa jalkapalloa poikiensa kanssa tai opettamassa tyttariaan uimaan. Eilen poistuin paikalta, kun Erityisen tuttava tuli esittelemaan Pienen ikaisen tyttarensa Nonnalle. Muistan taman tuttavan parin vuoden takaa, tapasimme muutaman kerran rannalla. Nyt han on ylpea isa, selvasti jumaloi tytartaan. Yhtakkia voin melkein pahoin. Miksi toisille sallitaan se, mita minulle ei? Tai enhan mina itsestani niin valita, mutta miksi Pieni ei ansaitse isaa kuten muut? Milla perusteella kohtalo –tai mika lie- valitsee, kenet tuhoaa ja kuka saa olla onnellinen? Olimmeko liian onnellisia, elimmeko liikaa omassa kuplassamme? Oliko sairaus muistutus siita, etta edes hullu rakkaus ei ole kaikkivoipaa? Vastausta en saa tietaa koskaan.

Tanaan on taas ilta, mutta tanaan pysyn poissa parvekkeelta. Mitapa mina siella notkunkaan, haikailemassa mahdottomia. Tiesin kuitenkin jo etukateen, etta samaa tama ei tule olemaan kuin aikaisemmin. En edes olettanut huitelevani yossa tukka putkella ja maistelevani mojitoja aamuhamaraan. Elamassa on nyt tarkeampaaki n. Silla on isansa siniset silmat joilla se tuntuu katsovan suoraan sieluun asti ja sanovan, etta kylla me parjataan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti