Elämäni aakkoset

Tämän idean kopioin törkeästi suoraan muutamasta ihanasta blogista. :)

Aurinko. En selviäisi talvesta ellen tietäisi, että sen jälkeen on taas valoa!
Aalla alkavat myös kauneimmat italiankieliset sanat; allora sekä amore.

Bialetti. Aamujeni pelastus ja iltapäivieni ilo. Miten kahvin keittäminen olikaan tylsää "tavallisella" keittimellä..

Copperfield Gardens. Istuin iltaisin katolla katsomassa Stanstediin saapuvia ja sieltä lähteviä koneita ja tuhansia tähtiä.

Daniele. Erityinen.

Eeva. Pieni ja myös enkelimummoni.

Ferrara. Ja ikävä kyllä; Facebook. Siitä on tullut liiankin tärkeä. Mutta onhan se kätevä kun kavereita asuu ympäri maailmaa eikä kaikille voi soitella päivittäin kuitenkaan.

Grazie. Kunpa Suomessakin muistettaisiin kiittää useammin ja useampia.

Höpsönen mamma. Minä, ilmeisesti.

Illat, oma aika, lasillinen viiniä ja hyvää musiikkia.

Jaguar. Mielessä usein, vaikka joutuukin keräämään pölyä tassuihin Italian auringon alla.

Koti. Kulkee mukana kaikkialla. Home is where the heart is.

Laiskuus. Iskee aina ihan yllättäen. Ja usein. Mutta ei sen väliä, on ihanaa laiskotella kun tietää, että To Do -lista kasvaa kasvamistaan. Ehtiihän tuota huomennakin.

Meikkipussi. Aina mukana, jonkinlaisessa kokoonpanossa. Paha tapa. :)

Nukkuminen. Lempipuuhaa, mutta siihen on aina liian vähän aikaa! Ja sitten kun siihen olisi aikaa, on liikaa muuta tekemistä.

Oma paikka maailmassa. Vielä sekin löytyy!

Pastakone. Paras tarvike keittiössä. Omani ei tosin ole Imperia eikä edes Marcato Atlas vaan Jamie Oliver. Aijai.

Quando tocchi il cielo con un dito, senti morbido? Pan di Stelle.

Rakkaus. Onko elämää ilman sitä? Ei.

Samsung. Aina mukana. Aina. Onhan se myös kaunis.

Tähän voisin listata tärkeitä nimiä. :)

Uskallus.

Vitutus. Toisinaan sangen mukava olotila.

Ystävät. Voi mitä tekisinkään ilman teitä!

Äitiys. Mitäpä sitä selittelemän.

Öiset uinnit.

Paivan asu?

Minulta kysyttiin hiljattain, miksi blogissani ei ole paivan asu -kuvaa. En tiennyt mita vastata.. miksi ihmeessa blogissani pitaisi olla kuva paivan asustani? Koska haluan kertoa kaikille, minka merkkisia vaatteita minulla on? Koska jotakin muka oikeasti kiinnostaa? Pah. Ainoa syy miksi saattaisin ottaa kuvia paivan asustani on se, etta saisin syyn valita paivan asun. Italiassa ollessani se ei sinansa tuottaisi ongelmaa, tapanani on taalla pukeutua huolella ja patsastella mekoissa ja koroissa aamusta yomyohaan. Mutta kotona? Sadepaivan asu saattaa hyvinkin olla seuraava; Hello Kitty -pyjama, Sokos. Punaiset villasukat, mummon kutimista. Ja vaikkei niin sataisikaan, saattaa paalta loytya Erityisen vanha valkoinen kauluspaita, Ralp Lauren. Etta kaivelenko kameran esiin ja otan itselaukaisimella kuvia tanne laitettavaksi? No en. Etta ei, ei paivan asuja taalla kunnes keksin miksi niita pitaisi olla.

Mutta kun saan Limoncelloni tehtailtua, niin laitan kylla kuvia paivan pullosta. Projekti meinasi kaatua heti alkuunsa Torinon tadin ilmoitettua, etta pohjaksi kelpaa vain pirtu. Etta mita? Pelkka ajatus nosti niskakarvat pystyyn. Turhaan kauhistelen, Torinon tadin Limoncelloja taalla olen juonut jo vuosikaudet ja mikapa muu niissakaan on pohjana..

Hiuksissa hiekkaa.

Italiassa taas. Tuntuu niin kummalliselta.. olen ollut vuoden pois mutta mikaan taalla ei ole muuttunut. Jos nyt jotain uutta niin se, etta kuulun kalustoon. Aivan kuin olisin viettanyt taalla kaikki elamani kesat. Kotona pidan siita, etta kukaan ei tunne ja saan kavella ajatuksissani ympari kaupunkia tuntikausia ilman etta kukaan hairitsee. Toisin taalla; saa vilkutella puolelle ja toiselle kuin kuningatar. Tavallaan tuntuu silta, kuin tapaisi vanhoja ystavia vaikka suurinta osaa naista ihmisista tuskin tunnen. Muutamien vanhempien ihastuttavien rouvashenkiloiden tapaamista olen jopa odottanut, ikava kylla yksikaan sukulainen ei kuulu siihen joukkoon.
Kovasti haluaisin palata samantien kotiin, mutta toisaalta olen jo muutamassa paivassa tottunut olemaan taalla. Olen tottunut jopa siihen, etta hiuksissa on aina hiekkaa ja merivetta.

Eilen kavin pitkalla kavelylla Pienen kanssa ja jos aikaisempina kesina paamaaratonta kavelyani on pidettykin hiukan outona -varsinkin kun saatan hyvinkin tehda sita ilman kenkia- tana vuonna ei enaa ihmetella. Todetaan vain, etta se on se suomalainen ja nehan ovat tunnetusti outoa sakkia joka tapauksessa. Jaatelobaarinkaan mies ei kommentoinut muka omalaatuista valintaani (nutellaa ja sitruunaa) mitenkaan, toivotti vain tervetulleeksi kotiin.

Osa naista italialaisten hulluista tavoista on jaanyt mieleeni sen luokan painajaisina etten ole niita voinut unohtaa vuodessa vaikka haluaisinkin, mutta pahimman kammotuksen olin onnellisesti unohtanut. Paniikki iski vasta ensimmaisena iltana sankyyn kompiessa, kun siella se odotti.. ei, naapurin sedalla ei ole tapana kiipeilla sankyyni, viela pahempaa: lenzuola! Tallaiselle minun kaltaiselleni oudolle suomalaiselle taysin kasittamaton kapistus jonka kayttotarkoitus on hyvinkin suuri mysteeri. Sanovat, etta ne ovat lakanoita. Eivat ne ole. Lakanat ovat ne, jotka huitaistaan patjan paalle, peiton alle. Lenzuola on kasa kangasta suoraan helvetin syovereista. Patjan paalla on suhteellisen helpposelkoinen lakana, tosin sekin pitaa kiepauttaa reunojen yli tietyssa kulmassa ja kiskoa suoraksi hiki otsalla. Mutta sitten.. aluslakanan paalla on pitsireunuksinen jattilakana, jonka paalla on peitto. Jattilakanan reunasta kuuluu kaantaa tietty maara kangasta peiton paalle. Ja kaiken paalle tyynyt, toki pitsikoriste suorassa linjassa muiden horheloiden kanssa, jalkopaassa reunojen on oltava patjan alla. "Jumalauta" taisi olla aikalailla ensimmainen ajatus kun nain sangyn. Luulisin nonnan jo aikaisempina vuosina tajunneen, etta mina ja lenzuola emme sovi samaan sankyyn, mutta ei. Ensimmaisen yon nukuin koiran unta, pelkasin ryttaavani lenzuolan sellaiseen kuntoon etten osaa sita enaa aamulla omin avuin suoristaa. Toisena yona vasymys otti vallan ja arvata saattaa mika aamulla odotti; kauhistus. Ei ole mitenkaan mahdollista, etta peitto pysyy liukkaan lenzuolan paalla joten se on ensimmainen joka valuu lattialle. Perassa seuraa muutama kulma lenzuolaa ja aamun epatoivolla ei ole rajaa. En yksinkertaisesti ymmarra, mikseivat nama ihmiset voi kayttaa pussilakanaa?? Muutaman hienon Marimekkoisen olen tuonut tuliaisiksi vinkkina, mutta eipa ole nakynyt. Muutaman aamun sain piiloteltua taistelun jalkia paivapeiton alla (joka ikinen aamu olen yrittanyt kaannella lenzuolan kuten oikeaksi oletan), mutta tanaan jain kiinni. Ja niin jai nonnakin, oli kurkkimassa paivapeiton alle lenzuolan kulmia! En tiedaa kumpaa nolotti enemman; minua joka olin aamulla suunnilleen potkinut lakanat patjan alle kiroillen vaiko nonnaa, joka jai kiinni uurastukseni jalkien tarkastamisesta. Mielenkiinnolla odotan huomista, yleensa nonna on viikon verran jaksanut katsella loputonta sotaani kunnes vaivihkaa kay itse laittamassa lenzuolan kun olen keittamassa kahvia. Pahaa suodatinkahvia, muuten. Olen viime kesasta saakka keitellyt kotona kahvini Bialettilla, mutta koska tanne on minua varten joskus ostettu ns. "normaali" (minulle normaali, siis) suodatinkeitin ja sita varten taas hankittu kahviakin luoja ties mista kaukaa, pakkohan sita on kayttaa!

Kaikella on seurauksensa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos tiedät tekojesi seuraukset voit murehtia etukäteen. Jos seuraus on ilmiselvä ja jatkat tekemistä, et voi sanoa olevasi yllättynyt kun todennäköinen tapahtuu. Jos tapanasi on poltella avonuotiota olohuoneessasi ja talosi palaa eräänä kauniina iltana, et voi sanoa ettet arvannut niin käyvän. Voit väittää niin jos olet 5-vuotias, mutta tuskin muuten. Voit yrittää kieltää tapahtuneen, mutta totuus on se että poltit talosi poroksi. Et ehkä suunnitellut sitä, mutta joskus elämä ja sattuma suunnittelevat puolestasi. Voit murjottaa ja toivoa, ettei niin olisi käynyt, mutta niin vain kävi.
Jo tapahtuneista murehtiminen on turhaa, se ei muuta mitään. Teoistaan on vain otettava vastuu. Ja yritettävä kääntää asiat hyväksi, rakennettava uutta. Ja jatkettava eteenpäin.

Sanovat sitä kokemukseksi.

Tavoitteita.

Kyllä me muuten oikeastikin pärjätään. Rankkaa on ollut ja on varmasti jatkossakin, mutta pikkuhiljaa helpottaa, päivä päivältä. Koskaan en olisi uskonut, että pärjäisin yksinhuoltajana. Ja että vielä voisin katsoa peiliin ja todeta, etten muuten edes ole yhtään pöllömpi äiti. Paljon tuntuu menevän pieleen ja alan 'oppikirjoista' poiketen tässä elellään, mutta onko tuo nyt sitten niin vakavaa..

Kun Pienestä vaan tulisi hyvä ihminen. Sellainen, joka voisi saada elämässään kaiken mitä haluaa muita tallomatta ja kaikkia kunnioittaen. Jos oppisi antamaan enemmän kuin haluamaan ja vaatimaan, jos voisi kulkea pää pystyssä tietäen kuka on ja mistä tulee. Jos Pieni voisi joskus ymmärtää miksi hänellä ei ole isää, miksi tämä meni näin. Jos osaisi olla syyttämättä ketään, miettimättä miten olisi voinut olla ja pohtimatta miksi juuri meille kävi näin. Jos osaisi elää hetkessä ja elää vanhan hyvän moton mukaan;
Vivi con passione. Ridi di cuore. Ama profondamente.

Ja jos katsoisi äitiään 20 vuoden päästä ja toteaisi, että ihan hyvin me mamma pärjättiin. Siinähän sitä riittää, tavoitetta elämälle.

Toistaiseksi Pieni tyytyy pohtimaan miksi pandat syö pamppua ja missä järjestyksessä pää, olkapää, peppu, polvet ja varpaat olivatkaan.

An old lady.

For a long time I believed an adulthood starts to gleam on the horizon when you seriously think about buying an under-eye moisturizer. Childhood was over already when concealer and spot cream were more important than life itself. And I noticed teenage was over when the idea of using moisturizing skin products first crossed my mind and I found myself buying red lipstick, not the teenage-pink lip gloss. The time between pink lip gloss and under-eye moisturizer was the timeless and hectic period between late youth and early adulthood. The time I thought would last forever. I took eternal youth and glowing skin for granted and under-eye moisturizers belonged to old ladies with a perm and a Burberry scarf.

But it's not all quite that simple. One day you get an under-eye moisturizer as a gift. And you have to face the fact someone thinks you're old. That even though you feel young, someone thinks that auntie needs that cream. That she's an adult. Even if was a joke, the whole moisturizer. Still it makes you think. And the moisturizer goes somewhere in the drawer. After some days of staring at it, you decide to try it. You don't really see the results, but still you find yourself using it every single morning. And it doesn't feel bad at all. What's good is good.

It's a natural next step to start paying attention on the adverts where a pretty woman with a beautiful skin smiles widely and next to the picture there's words like "for an adult skin", "nourishing" and "firming". And then you decide to buy a caring night cream. After all, caring about yourself is like putting money in the bank. And all of a sudden being an adult woman doesn't feel awful at all. It actually sounds smart and wise. And men like older women anyway, it's a well-known fact. So why not use that caring and nourishing lotion when there's skin to use it on. But you swear you will stay away from everything that says "lifting".

But just wait.. one morning, without really even thinking about it, you first use some under-eye moisturizer, then the nourishing stuff on your face and even on your neck after that. Just like that, without thinking about the consequences. And it's only a moment away when the cream is on the decolte already. And then you read a women's magazine and there's a little sample between the pages. And before you even realize, you're trying it, even though the bag screams the word of danger. "LIFTING", it says.

So is an under-eye moisturizer the end of youth and the beginning of the adulthood? Well, not really a beginning anymore in my case after I accepted it as a part of my life and content of beauty-box. I'm on a inescapable, unavoidable path towards the wrinkly and frail old age and my hair is starting to get curly and short and one morning I wake up and find no jeans, but only Burberry trousers and hats and scarfs. Aaaargh! And the next I find myself swimming in the pool of energizing moisturizer and buying cell renewal cream for the night and anti-age moisturizer for the day, time freeze lotion for the neck, instant lift super serum for the decolte, firming wonder cream for the breasts, cell active total care body lotion and smoothing pro-retinol A par-elastyl anti-cellulite gel.

Jouluostoksia.

Kylläpä on hyvä että tulin ajoissa jouluostoksille ennen ruuhkaa. Paitsi että niin on näköjään tehnyt aika moni muukin. Miksei täällä taaskaan ole parkkipaikkoja? Ja miksi joidenkin urpojen on parkkeerattava niin, että kolmeen ruutuun mahtuu vain 2 autoa?

Miten täällä onkin näin paljon ihmisiä? Ja miten en ole koskaan huomannut, että sitä ihanaa tuoksua myydään tässä suihkugeelinäkin. Ja jos ostaa pakkauksen niin saa tuoksun, suihkugeelin ja voiteen. Eihän tätä oikein voi olla ostamatta? Jossain vaiheessa kuitenkin tarviin tätä tuoksua uuden pullon, olis tässä sit jo valmiina. Ja onhan tää sillai halvempikin kun ne on kaikki tässä paketissa, ei tarvii erikseen ostella. Jotain pientä itsellenikin lahjaksi..

Täällä yläkerrassa on varmaan jossain niitä tossuja mitä piti äid.. Apua, ihanat kengät! Siis just tollaisia oon etsinyt. Pitäiskö vai eikö pitäis? Jos ostan ne sit joulun jälkeen alennusmyynnistä. Mutta ei niitä välttämättä silloin ole enää eikä välttämättä ole rahaakaan enää. Ja tulishan noita käytettyä tosi kovasti kun niissä on tollainen korko, matalampi kun korkeissa ja korkeampi kun matalissa. Ja kun ei mulla kuitenkaan ole just ton värisiä. Jos mä ne vielä.
Ja pakko saada toi laukku kun se on just saman värinen kun ne kengät! Mitä laukkua mä muuten niiden kenkien kanssa käytän kun ei ole sen värisiä? Sitäpaitsi tuohan on just oikean kokoinen vaikka.. johonkin. Löytyisköhän täältä muuten vielä samanvärisiä hanskoja..

Unohdinkohan mä nyt ostaa jotain? Kirjakaupasta piti ainakin se joku kirja isälle. Ihan hyvä että tulee muuten käytyä kirjakaupassa koska mullahan ei ole vielä kalenteria ensi vuodelle. Pitää sekin ajoissa niin ei tarvii sit kiireellä tammikuussa etsiä. Ja voisihan täällä olla niitä englanninkielisiä painoksia siitä yhdestä kirjasta..
Olipa hyvä että kävin kirjakaupassa! Olisin muuten ihan unohtanut ne askartelutarvikkeet joita ehkä tarviin vuoden alussa!

Miten mulla on koko ajan sellainen olo että unohdan jotain? Ehkä mun piti ostaa koru jollekin? Niin varmaan, parasta pistäytyä vielä tuolla..
Siis tarviinko mä oikeasti kaikkia näitä hiuspinnejä ja koruja mitä ostin? Eihän mun hiuksista saa edes tehtyä mitään kun ne on niin lyhyet! Mutta toisaalta äkkiä ne kasvaa. Ja se rintakoru on ihan tarpeellinen jos tulee vaikka joskus kutsu johonkin hienompiin juhliin, ei sit tarvii miettiä että olispa sellainen koru.
Mutta niin, jos tulee sellainen kutsu niin mitä mä laitan päälle, eihän mulla ole oikein mitään sellaista.. Ai mitäs tuolla, -10% vapaavalintaisesta vaatteesta. No onpa osuva tarjous, ehdin onneksi vielä käydä siellä pian..

Ei se nyt niin halvaksi tullutkaan se -10%. Mutta on nää kaikki kyllä hienoja ja talvitakkejahan tarvii aina. Ja paitoja ja farkkuja ja on nyt se mekkokin jos pitää mennä juhliin. Hyvä!

Voi ei, nyt mä tajusin mitä unohdin. No sen tuoksun veljelle ja lampaannahkatöppöset äidille ja kirjan isälle ja.. kaiken. Eikä mulla todellakaan ole nyt aikaa enää mennä mihinkään muualle paitsi kotiin. Mutta tuli sentään ostettua itselle jotain pientä. Tarvii varmaan ensi viikolla tulla uudelleen jouluostoksille.

Encephalitis.

Encephalitis is inflammation of the brain. The inflammation is caused either by an infection invading the brain (infectious); or through the immune system attacking the brain in error (post-infectious / autoimmune encephalitis).

Nerve cells may be damaged or destroyed by the viral infection, the immune reaction and by pressure resulting from the inflammation. This damage is termed “acquired brain injury (ABI). Some loss of brain function is therefore a probable outcome of encephalitis. In some cases, however, this loss occurs on a relatively small scale resulting in very minor impairment, such as some loss in speed of thinking. In other cases damage can be extensive leading to significant impairments.

There will be a wide variation in exactly in how encephalitis affects the person in the long term. Tiredness, recurring headaches, difficulties with memory, concentration and balance are often reported as are mood swings, aggression and clumsiness. Epilepsy, as well as being a feature of the acute illness, may develop weeks or months after the illness has subsided. Physical problems may include weakness down one side of the body, loss of sensations and of control of bodily functions and movement. Speech and language problems are also common features. Speed of thought and reaction may be reduced.

Recovery is a long and slow process. An initial period of convalescence with plenty of rest is recommended. This should be followed by a programme of graded activity and rest over 3 – 6 months giving the brain the opportunity to restore function. In more severe cases a period in a brain injury rehabilitation unit may be necessary.

Compared to other infectious diseases, encephalitis has a high mortality rate. The illness can be very quickly fatal causing extreme trauma for all the family. It is difficult to understand why a virus infection in the modern world can have such devastating consequences.

www.encephalitis.info

Kuinka paha tuuli unohdetaan.

Paha mieli on kuin lankakerä, sellainen oikein solmuinen. Pörrölankaakin vielä, ei sitä saa selvitettyä millään. Haluaisi murista kaupan tädille ja kertoa, mihin saa sen bonuskorttinsa tunkea. Ja sitten tekisi mieli itkeä, kun kännykkä on hukassa ja auton avain vääntynyt. Miten sillä saa ovet auki tai auton käyntiin kun se on ihan kiemuralla? Ja kengästä heiluu korko, ihan varmasti. Pitääkö muka kävellä kaupasta kotiin heiluvalla korolla, koska ei saa ovia auki ja jos saa, niin ei se moottori ilman avainta käynnisty. Mihin sitten laitan ostokset? Miksi en jo kotona huomannut avainta ja korkoja, olisin ottanut vara-avaimet ja toiset kengät. Ja kun se auton ovi aukeaa ja avainkin menee virtalukkoon ihan hyvin, niin eiköhän se viereisen parkkiruudun mamma kiilaa ihan eteen. Jos muut osaisivat ajaa kuten minä, niin olisi kyllä paljon turvallisempaa ajella. Musiikkikaan ei kuulosta hyvältä, ei mikään. Hiljaisuudessa on ihan tylsä ajaa eikä todellakaan tee mieli laulaa itse. Ja sitten pitää ajaa poliisiauton perässä, köröttelemällä kun ei ohittaakaan viitsi. Kotiin kun pääsee, niin tietysti ostoskassi leviää pihaan ja saa kyykkiä ympäriinsä keräilemässä tavaroita. Niillä heiluvilla koroilla, jotka eivät kyllä ehkä sittenkään heilu. Kun saa kaikki tavarat raahattua sisälle, pitää vielä lähteä takaisin ulos postilaatikolle ja tuuleekin niin kylmästi että varmaan saa flunssan. Ja postilaatikossa on kasa laskuja, niinpä tietysti. Ja.. paketti. Takuulla ei ole tullut tilattua kyseisestä paikasta yhtikäs mitään viime aikoina, mitä ne minulle paketteja lähettelee. Varmasti joku sekaannus ja sitä joutuu selvittelemään sitten seuraavat päivät, ihan kun tässä ei muutakin tekemistä olisi. Pakkohan se paketti on silti avata ja katsoa että mitä ne kuvittelevat minun tilanneen. Ja paketissa on kortti rakkaalta ihmiseltä ja pieni lahja, ajatuksella valittu. Juuri sellainen, josta oli joskus puhetta. Ja sitten pitää etsiä kännykkä -ja löytää se juuri sieltä missä se aina on- ja soittaa ystävälle ja kiittää ja puhua elämän ihanuudesta ja unohtaa, että teki mieli murista yhtään kenellekään. Unohtaa jopa se, että kaukopuhelu Australiaan maksaa 0,660 €/min+pvm.

Villasukkia.

Viime talvi on musta aukko. Saan napattua sieltä täältä pienen muiston, kuin yksittäisen kuvan. Kokonaisuudesta on vaikea saada käsitystä. En muista mitä tein, missä kävin, mitä tunsin tai ajattelin. Syys- ja huhtikuun välinen aika on melkolailla kadoksissa, lukuunottamatta niitä pätkiä jotka olen tänne kirjoittanut. Olin paikalla, kun Pieni otti ensimmäiset askeleensa, mutta en muista niistä mitään. En muista ensimmäisiä hampaita, en Pienen ensimmäistä joulua. Onneksi on albumillinen kuvia. Niitäkään en muista ottaneeni. Ihme, että yleensä selvisin jokseenkin järjissäni kevääseen saakka. Ja nyt.. elämä tuntuu aivan uudelta. Ei tässä kai vielä voi juhlia Erityisestä yli pääsemistä enkä sitä koskaan halua tehdäkään, mutta asia on käsitelty loppuun. Ainakin niin loppuun, että kaipaus on tasaisen jatkuvaa eikä enä hyökkää nurkan takaa kimppuun täydellä voimalla. Nyt Erityisen muisto on kuin ystävä tai lämmin peitto. Tai villasukat. Sellaiset, jotka olisivat jalassa yötä päivää. Tänä syksynä ei iskenyt edes masennus ja talvestakin aion ottaa kaiken irti, ne villasukat jalassa.

Ystäville suurkiitos.

Older and more boring.

Some years ago I swore I will never, ever let anyone change me. I am what I am, take it or leave it. How silly, considering I was a mess. Not that I'm all serene and organized now but at least I'm a bit wiser. I don't know if it's called growing up, I heard some people do that. Probably partly that and partly because of Him. He never wanted me to change, He didn't point out my faults telling me to fix them. He loved me the way I was and because of that I wanted to change. I quit some stupid habits, I became more open, I started trusting people, I started to talk about myself, I was able to tell how I feel. Some people said I turned into someone else, someone old and boring. Maybe so and in that case I like being old and boring. It means I can slow down, I don't have to be in 5 different places at once, I can live in this moment right now. I still don't know where I'm going and what I want to do, but I know what I do not want. And that's something.

There's still one major fault in me though, I still look at the world through my pink glasses. I'm utterly romantic and see love everywhere. Everywhere apart from my own life.

Setä.

Viime yönä Erityinen oli kuollut. Seisoin hänen huoneessaan mustassa kashmir-mekossa, jonka sain häneltä lahjaksi Lontoon syksyyn. Nonna seisoi takanani ja käski minua ottamaan mitä haluan, muistoksi. Valitsin välittömästi Life on Mars dvd:t, ne ostimme yhdessä, mutta emme koskaan ehtineet katsoa. Otin pienen kultaisen kyltin, johon oli kaiverrettu "Coach" ja Erityisen sukunimi, sen Erityinen sai valmentamaltaan koripallojoukkueelta jättäessään Englannin. Otin pinon Erityisen kauluspaitoja ja ihania villapaitoja, otin koripallon ja jostain syystä myös kalenterin. Ulos lähtiessäni nappasin mukaani myös Jaguarin avaimet, ajattelin että sillä on hyvä ajella takaisin Suomeen. Matkalla autolle muistin jotain ja kiirehdin takaisin, mutta heräsin kesken matkan. Koko päivän olen miettinyt mitä unohdin, se vaivaa. Unessa tiesin miettimättä mitä haluan muistoksi, haluaisinko samat oikeassa elämässä? Nekö ovat niin Erityistä, että niistä muistan hänet? Niin se taitaa olla. Konkreettisia, käsin kosketeltavia muistoja ei ole paljon. Aineettomia onneksi enemmän.

Pieni näkee päivittäin kuvia Erityisestä, aikaisemmin hän ei ole sen kummemmin noteerannut koko asiaa. Nyt nähdessään kuvan minusta ja Erityisestä hän ilmoittaa "mamma ja setä". Setä? Setä tarkoittaa yleisesti ottaen jotain miestä, mutta jotenkin oletin Pienen tietävän että kyseessä ei nyt ole vain joku setä. Mutta mistäpä Pieni sen tietäisi.. en tiedä pitäisikö korjata, että se ei ole setä vaan isä. Mutta Pieni ei tiedä mikä on isä ja on vielä liian pieni selitystä ymmärtämään. Kunhan edes ymmärtäisi, että mamma ja setä olivat kuvissa onnellisia.

Vuosipäivä.

Tasan vuosi siitä kun kaikki romahti ja kääntyi ylösalaisin, päälaelleen ja inside out. Hetki miettiä, mitä tässä oikein on tapahtunut kaiken seurauksena.
Minä olen kasvanut. En millään muotoa voi kehua olevani aikuinen ja kaiken oppinut, mutta aikuistunut olen takuulla.
Olen oppinut myöntämään, etten aina jaksakaan kaikkea yksin. Yllättävän paljon kuitenkin jaksan ennen kun seinä tulee vastaan ja tie nousee pystyyn. En olekaan se pienestä tuulesta kaatuva, toisiin nojaava ihminen. Minähän osaan seisoa ihan itse ja tukevasti seisonkin.
Kaiken tämän rinnalla mikään ei tunnu miltään, kun tästä selviän selviän mistä vaan. Pahin on ehkä jo ohi, vaikka aika pienistä paloista tässä vielä tulevaisuutta rakennellaan ja sekin rakennelma on kestävyydeltään lähinnä korttitalon luokkaa.
Olen myös huomannut, että elämä jatkuu silloin kun sen luulee loppuvan. Olen oppinut elämään hetkessä, en elä huomista varten koska huomista ei joskus tulekaan. Juuri nyt on vain tämä päivä.

Vappu 07.

Istuin varpaat auton kojelaudalla, join kylmää soijakaakaota ja lattia penkkini edessä oli täynnä suklaata, jota yritin varjella auringolta. Ilmastointi puhalsi niihin viileää ja toivoin, etteivät ne sulaisi. Autojono pysähtyi muutaman minuutin välein kun moottoritielle tuli liittymästä lisää autoja. Ajoittain tuntui omituiselta istua autossa kuljettajan puolella kuljettamatta, mutta aloin jo tottua siihen. Stereoista soi Sinatraa, Erityinen lauloi mukana ja katsoi minua hymyillen silloin kun ei katsonut tietä ajaessaan. Bruges oli jäänyt taakse, edesssä Brysseli ja vappuaatto.

Mieleeni palaa edellisen kaltaisia pienen pieniä muistoja, joita en tiennyt muistavani. Hyvin eläviä pätkiä viime vuosilta; muistan tuoksut, maut, tunnen lämmön ja näen yksityiskohdat. Ne ovat kuin lämmin peitto, johon voi kääriytyä kylmänä iltana. Yhtä asiaa en tosin muista, tärkeintä. Erityisen kasvoja en saa mieleeni enkä näe sitä muistoissani. Kaiken muun kyllä, mutta en hänen kasvojensa piirteitä. Tiedän ne, voin katsoa niitä kuvasta, muistan miltä hänen ihonsa tuntuu.. mutta en muista hänen kasvojaan. En niin hyvin kuin haluaisin. Kai se on vääjäämätöntä ja tapahtuu ajan myötä, vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Muistoista pidän silti kiinni, haluan säilyttää edes jotakin. Kirjoitan ne ylös vaikka yksitellen, tunti ja päivä kerrallaan, mutta haluan muistaa. Elämä jatkuu ja menneessä ei voi elää, sanotaan. Miksei muka voi? Miksi pitää jatkaa eteenpäin, jos ei halua eikä jaksa?

Minä haluaisin.

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

Minä haluaisin
haluaisin

Älä pelkää kyyneleitä
sydämellä on harhateitä
Älä pelkää rikkomista
untuva on kuoren alla
Sillä rakkaus on työtä
sillä rakkaus on työtä

Onni ei tule odottamalla
eikä se antaudu ahneudelle
Onni ei pysy pakottamalla
eikä elä ruokkimatta
sillä vapaus on meissä
sillä vapaus on meissä

Minä haluaisin
haluaisin

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

-Tommy Tabermann-

Oma maailma.

Niilla on yhteinen aurinkotuoli, istuvat aina silla samalla. Vierekkain, selakkain, kasvotusten. Mies nayttaa hiukan Piisamirotalta. Tai entiselta oikeustiedon opettajalta. Joka naytti Piisamirotalta hankin. Piisamirotta punaisissa uimahousuissa ja vihressa T-paidassa. Kuka kayttaa jouluvareja keskella kesaa? Mies puhuu hiljaa, tai kuuntelee. Naurahtaa valilla. Aina han pitaa kiinni naisen kadesta ja katsoo hanta silmiin. Nainen ei takuulla ajattele etta mies nayttaa Piisamirotalta eika mies varmastikaan huomaa etta nainen muistuttaa vinttikoiraa. Vinttikoiranainen nauraa matalasti ja Piisamirotta hymyilee. Vaikken kuule, naen miehen sanovan "rakastan sinua" ja nainen vastaa hankin rakastavansa. He istuvat ja puhuvat aamusta iltaan, kuin heilla olisi salaisuus. Tiedan ettei heidan maailmassaan ole ketaan muita.

Kaannan katseeni pois jos joudun kulkemaan ohi, en halua hairita. Heita enka itseani. Heidan nakemisensa muistuttaa omasta yksinaisyydestani ja siita, etta olimme juuri samanlaisia Erityisen kanssa 2 vuotta sitten talla samalla rannalla. Paitsi ettei Erityinen muistuta patkaakaan Piisamirottaa tai oikeustiedon opettajaa.

Heinakuu.

Heinakuu merella tietaa muutoksia. Saa muuttuu kuumemmaksi ja kosteammaksi, yha useammin oisin jyrahtelee ukkonen. Joinain paivina olo on kuin kaupungissa, merelta ei tule tuulahdustakaan. Kostea ilma seisoo paikoillaan ja ihmiset pakkautuvat ostoskeskuksiin, joissa on ilmastointi. Heinakuu tarkoittaa myos lomaa. Ja se tarkoittaa ihmisia. Uusia ja paljon. Takarivin vuokravarjojen alla kay kuhina kuin muurahaispesassa, joka pava varjojen alta loytyy uusia toimistotoissa levinneita ahtereita. Enemman vaaleaa massaa kuin laki sallii, se heijastaa valoa niin etta silmiin sattuu. Mika voikaan kismittaa enemman kuin se, ettei tunne rannalla jotakuta. Mista sen voi enaa tietaa kuka seurustelee kenen kanssa ja kuka on kenenkin vaimo tai rakastaja kun vaki vaihtuu kuin Berlusconin skandaalit. Ja sehan meita eturivin vakionaamoja ottaa paahan, kun ei tieda kaikkien elamasta kaikkea.
Heinakuussa saapuvat myos turistit. Kaduilla nakee autoja Milanosta, muutamia Hollannista ja lehtikioskin saattaa tayttaa Torinon murre. Eilen en loytanytkaan The Daily Telegraphia. Se yksi ainoa kappale oli kuulemma myyty jo. Tanaan kadulla torttoili lauma sisilialaisia. Huomasin ajattelevani, etta mita ne tanne tunkevat? Minun kylaani ja minun lehtikioskiini. Ja vievat viela minun lehtenikin, sen jonka olen joka ikisena paivana kaynyt ostamassa. Jo on perk..! Menisivat koteihinsa!

Tiedoksenne, etta valokuvaamon kesaapulainen, Marco, tapailee rannalla jalkahierontaa myyvaa thaimaalaista naista. Taman minulle kertoi luottamuksella lehtikioskin Linda, joka kuuli asian viereisen kahvilan Brunolta, jolle asian oli kertonut kassaneiti Silvia, joka oli kuullut uutiset ravintoloitsija Alessandrolta jonka serkku, puutarhuri Elisabetta, oli nahnyt Marcon ja thaimaalaisen (jonka nimea kukaan ei osaa lausua) kavelylla. Se saattoi olla kylla joku muukin kuin Marco tai jos se oli Marco, ei han valttamatta ollut thaimaalaisen naisen kanssa. Mutta saattoi hyvinkin olla. Koska ”kyllahan sina tiedat..”, kuten Linda sanoi luoden merkitsevan katseen. Huokasin ja sanoin hyvinkin tietavani. En tiennyt laisinkaan, mita minun olisi pitanyt tietaa. Mielenkiintoista yhta kaikki.

Sopeudun Italiaan, palaset ovat taas kohdillaan. Alussa pienen kylan juoruilu arsytti, nyt kuuntelen mielenkiinnolla. Rannalla kaytan vartin ihmisten tervehtimiseen ja toisen lahtiessani lounasajaksi kotiin. Toiset tervehtimiset ja hyvastelyt toki iltapaivalla kun palaamme rannalle. Saatan seisoskella jalkakaytavalla ikuisuuden kuuntelemassa, miten naapurin tati tarinoi edesmenneesta kissastaan. Puikkelehdin muun liikenteen seassa polkupyoralla, Pieni istuimessa. En eparoi huudahtaa ”idiota!” jos joku kaantyy vaarin. Syytan muita myos silloin, kun itseasiassa se olen mina joka on rikkonut liikennesaantoja. Saan kaasuhellan paalle alle minuutissa ja tiedan, miten oikeaoppisesti haudutetaan raguletto. Ajattelen ruokaa silloinkin kun en hauduttele ragulettoja. Tiedan, etta metsa vastaa tasan kuten sinne huudetaan, olen siis kohtelias suuntaan ja toiseen ja kas, minulle ollaan kohteliaita. Annan rantamammojen taputella ja halitella Pienta jos tahtovat ja luotan siihen, etta Pieni kylla ilmoittaa kun riittaa. Jaan Pienen lelut rannan muiden lasten kanssa ja he jakavat omansa, en illan tullen enaa jaksa tarkistaa etta meidan lelukassissamme ovat juuri Pienen lelut. Kunhan lapsi rattaissa on oma eika jonkun muun.. ”Ihan kohta” ei ole synonyymi sanalle ”pian”. Ihan kohta tarkoittaa tapauksesta riippuen jotain 30 minuutin ja 3 tunnin valilta. Yleensa ”tulen ihan pian” tarkoittaa sita, etta ensin on syotettava Pieni, syotava itse, laitettava Pieni nukkumaan, kaytava suihkussa, kuivattava hiukset ja pukeuduttava. Olen muutenkin suurpiirteinen ja osaan ottaa loysin rantein. Kukapa jaksaisi muuta tehdakaan kun aurinko paistaa ja Pieni hymyilee. Elama on edelleen kaukana selkeasta tai helposta, mutta kylla tama asenne helpottaa.

Ja juuri kun olen sopeutunut tanne koittaa lahto Suomeen. Jossa on edessa taas sopeutuminen. Voiko tahan jatkuvaan sopeutumiseen koskaan sopeutua?

Ilta.

Sanottakoon nyt viela kerran -ellei muuten ole tullut selvaksi- etta mina rakastan Italian iltoja. Kun on niin lammin muta silti pimeaa. Joka paikka on taynna elamaa, kaduilla ja puistoissa istuskelee perheita lapsineen, talojen edustalla papat ja mummot vaihtavat paivan kuulumisia. Istuin eilen parvekkeella kun Pieni oli nukkumassa ja kaipasin elamaan. Ulos. Kadun toisella puolella oli puutarhajuhlat, musiikki ja puhe kuuluivat kauas. Alakerran perhe palasi ravintolasta, lomakylan vieraat vasta kavelivat keskustan suuntaan. Muistelin iltoja, jotka vietin Erityisen kanssa taalla. Niita on monta, kaikkia en voi muistaa. Tarkeimmat silti.

Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi taalla, yksinhuoltajana. Ranta on taynna perheita, isia pelaamassa jalkapalloa poikiensa kanssa tai opettamassa tyttariaan uimaan. Eilen poistuin paikalta, kun Erityisen tuttava tuli esittelemaan Pienen ikaisen tyttarensa Nonnalle. Muistan taman tuttavan parin vuoden takaa, tapasimme muutaman kerran rannalla. Nyt han on ylpea isa, selvasti jumaloi tytartaan. Yhtakkia voin melkein pahoin. Miksi toisille sallitaan se, mita minulle ei? Tai enhan mina itsestani niin valita, mutta miksi Pieni ei ansaitse isaa kuten muut? Milla perusteella kohtalo –tai mika lie- valitsee, kenet tuhoaa ja kuka saa olla onnellinen? Olimmeko liian onnellisia, elimmeko liikaa omassa kuplassamme? Oliko sairaus muistutus siita, etta edes hullu rakkaus ei ole kaikkivoipaa? Vastausta en saa tietaa koskaan.

Tanaan on taas ilta, mutta tanaan pysyn poissa parvekkeelta. Mitapa mina siella notkunkaan, haikailemassa mahdottomia. Tiesin kuitenkin jo etukateen, etta samaa tama ei tule olemaan kuin aikaisemmin. En edes olettanut huitelevani yossa tukka putkella ja maistelevani mojitoja aamuhamaraan. Elamassa on nyt tarkeampaaki n. Silla on isansa siniset silmat joilla se tuntuu katsovan suoraan sieluun asti ja sanovan, etta kylla me parjataan.

Good old times.

Me and the Little one had a long walk today, all the way to see ‘our’ street. It was different than what I remembered. The whole place is, actually. When I was with him, I probably saw nothing but him. And with him I was a guest, now I feel like an intruder.

I saw all the places I saw with him and I told the Little one just what he told me. This used to be a night club, here there was a movie theatre, around the corner they had swimming pools and a tennis court.. It looks rather sad now. Everything used to be and was before, now there’s very little left. Every here and there you see a little bit of spark and life there probably was everywhere but mainly it’s just shabby outside the main streets. Our house is on one of the main streets and it’s recently renewed, it’s full of flowers and life. But around the old movie theatre I was like in an old western movie where someone has died and the neighbourhood is all quiet, people hiding behind their closed curtains.

If this town was a woman, it would be an old dancer. A woman who walks with her head up high, back straight. When you see her, you admire her way of moving and you can immediately see she used to be someone. When she comes closer you see she’s wearing broken shoes and her clothes are dingy. There’s nothing in her eyes but a layer of mascara trying to hide the emptiness. She doesn’t care anymore what she looks like. She lives in the past, only remembering what she used to be.

I’m afraid I will become like that too. Sometimes I find myself living in the past, not only thinking of things that used to be, but also things that could have been. That roads is full of what ifs. I’m lucky to have the Little one, she drags me back to reality very efficiently.

PS. Why being alone sucks: there’s no one helping you with the sunscreen so your back gets badly sunburnt. And it gets worse.. there’s a huge tube of Aloe Vera gelly but again, who helps applying it? On the positive side it’s about as good exercise as yoga when you try to get it yourself in the middle of the back, just where it hurts the most.