Elämäni aakkoset

Tämän idean kopioin törkeästi suoraan muutamasta ihanasta blogista. :)

Aurinko. En selviäisi talvesta ellen tietäisi, että sen jälkeen on taas valoa!
Aalla alkavat myös kauneimmat italiankieliset sanat; allora sekä amore.

Bialetti. Aamujeni pelastus ja iltapäivieni ilo. Miten kahvin keittäminen olikaan tylsää "tavallisella" keittimellä..

Copperfield Gardens. Istuin iltaisin katolla katsomassa Stanstediin saapuvia ja sieltä lähteviä koneita ja tuhansia tähtiä.

Daniele. Erityinen.

Eeva. Pieni ja myös enkelimummoni.

Ferrara. Ja ikävä kyllä; Facebook. Siitä on tullut liiankin tärkeä. Mutta onhan se kätevä kun kavereita asuu ympäri maailmaa eikä kaikille voi soitella päivittäin kuitenkaan.

Grazie. Kunpa Suomessakin muistettaisiin kiittää useammin ja useampia.

Höpsönen mamma. Minä, ilmeisesti.

Illat, oma aika, lasillinen viiniä ja hyvää musiikkia.

Jaguar. Mielessä usein, vaikka joutuukin keräämään pölyä tassuihin Italian auringon alla.

Koti. Kulkee mukana kaikkialla. Home is where the heart is.

Laiskuus. Iskee aina ihan yllättäen. Ja usein. Mutta ei sen väliä, on ihanaa laiskotella kun tietää, että To Do -lista kasvaa kasvamistaan. Ehtiihän tuota huomennakin.

Meikkipussi. Aina mukana, jonkinlaisessa kokoonpanossa. Paha tapa. :)

Nukkuminen. Lempipuuhaa, mutta siihen on aina liian vähän aikaa! Ja sitten kun siihen olisi aikaa, on liikaa muuta tekemistä.

Oma paikka maailmassa. Vielä sekin löytyy!

Pastakone. Paras tarvike keittiössä. Omani ei tosin ole Imperia eikä edes Marcato Atlas vaan Jamie Oliver. Aijai.

Quando tocchi il cielo con un dito, senti morbido? Pan di Stelle.

Rakkaus. Onko elämää ilman sitä? Ei.

Samsung. Aina mukana. Aina. Onhan se myös kaunis.

Tähän voisin listata tärkeitä nimiä. :)

Uskallus.

Vitutus. Toisinaan sangen mukava olotila.

Ystävät. Voi mitä tekisinkään ilman teitä!

Äitiys. Mitäpä sitä selittelemän.

Öiset uinnit.

Paivan asu?

Minulta kysyttiin hiljattain, miksi blogissani ei ole paivan asu -kuvaa. En tiennyt mita vastata.. miksi ihmeessa blogissani pitaisi olla kuva paivan asustani? Koska haluan kertoa kaikille, minka merkkisia vaatteita minulla on? Koska jotakin muka oikeasti kiinnostaa? Pah. Ainoa syy miksi saattaisin ottaa kuvia paivan asustani on se, etta saisin syyn valita paivan asun. Italiassa ollessani se ei sinansa tuottaisi ongelmaa, tapanani on taalla pukeutua huolella ja patsastella mekoissa ja koroissa aamusta yomyohaan. Mutta kotona? Sadepaivan asu saattaa hyvinkin olla seuraava; Hello Kitty -pyjama, Sokos. Punaiset villasukat, mummon kutimista. Ja vaikkei niin sataisikaan, saattaa paalta loytya Erityisen vanha valkoinen kauluspaita, Ralp Lauren. Etta kaivelenko kameran esiin ja otan itselaukaisimella kuvia tanne laitettavaksi? No en. Etta ei, ei paivan asuja taalla kunnes keksin miksi niita pitaisi olla.

Mutta kun saan Limoncelloni tehtailtua, niin laitan kylla kuvia paivan pullosta. Projekti meinasi kaatua heti alkuunsa Torinon tadin ilmoitettua, etta pohjaksi kelpaa vain pirtu. Etta mita? Pelkka ajatus nosti niskakarvat pystyyn. Turhaan kauhistelen, Torinon tadin Limoncelloja taalla olen juonut jo vuosikaudet ja mikapa muu niissakaan on pohjana..

Hiuksissa hiekkaa.

Italiassa taas. Tuntuu niin kummalliselta.. olen ollut vuoden pois mutta mikaan taalla ei ole muuttunut. Jos nyt jotain uutta niin se, etta kuulun kalustoon. Aivan kuin olisin viettanyt taalla kaikki elamani kesat. Kotona pidan siita, etta kukaan ei tunne ja saan kavella ajatuksissani ympari kaupunkia tuntikausia ilman etta kukaan hairitsee. Toisin taalla; saa vilkutella puolelle ja toiselle kuin kuningatar. Tavallaan tuntuu silta, kuin tapaisi vanhoja ystavia vaikka suurinta osaa naista ihmisista tuskin tunnen. Muutamien vanhempien ihastuttavien rouvashenkiloiden tapaamista olen jopa odottanut, ikava kylla yksikaan sukulainen ei kuulu siihen joukkoon.
Kovasti haluaisin palata samantien kotiin, mutta toisaalta olen jo muutamassa paivassa tottunut olemaan taalla. Olen tottunut jopa siihen, etta hiuksissa on aina hiekkaa ja merivetta.

Eilen kavin pitkalla kavelylla Pienen kanssa ja jos aikaisempina kesina paamaaratonta kavelyani on pidettykin hiukan outona -varsinkin kun saatan hyvinkin tehda sita ilman kenkia- tana vuonna ei enaa ihmetella. Todetaan vain, etta se on se suomalainen ja nehan ovat tunnetusti outoa sakkia joka tapauksessa. Jaatelobaarinkaan mies ei kommentoinut muka omalaatuista valintaani (nutellaa ja sitruunaa) mitenkaan, toivotti vain tervetulleeksi kotiin.

Osa naista italialaisten hulluista tavoista on jaanyt mieleeni sen luokan painajaisina etten ole niita voinut unohtaa vuodessa vaikka haluaisinkin, mutta pahimman kammotuksen olin onnellisesti unohtanut. Paniikki iski vasta ensimmaisena iltana sankyyn kompiessa, kun siella se odotti.. ei, naapurin sedalla ei ole tapana kiipeilla sankyyni, viela pahempaa: lenzuola! Tallaiselle minun kaltaiselleni oudolle suomalaiselle taysin kasittamaton kapistus jonka kayttotarkoitus on hyvinkin suuri mysteeri. Sanovat, etta ne ovat lakanoita. Eivat ne ole. Lakanat ovat ne, jotka huitaistaan patjan paalle, peiton alle. Lenzuola on kasa kangasta suoraan helvetin syovereista. Patjan paalla on suhteellisen helpposelkoinen lakana, tosin sekin pitaa kiepauttaa reunojen yli tietyssa kulmassa ja kiskoa suoraksi hiki otsalla. Mutta sitten.. aluslakanan paalla on pitsireunuksinen jattilakana, jonka paalla on peitto. Jattilakanan reunasta kuuluu kaantaa tietty maara kangasta peiton paalle. Ja kaiken paalle tyynyt, toki pitsikoriste suorassa linjassa muiden horheloiden kanssa, jalkopaassa reunojen on oltava patjan alla. "Jumalauta" taisi olla aikalailla ensimmainen ajatus kun nain sangyn. Luulisin nonnan jo aikaisempina vuosina tajunneen, etta mina ja lenzuola emme sovi samaan sankyyn, mutta ei. Ensimmaisen yon nukuin koiran unta, pelkasin ryttaavani lenzuolan sellaiseen kuntoon etten osaa sita enaa aamulla omin avuin suoristaa. Toisena yona vasymys otti vallan ja arvata saattaa mika aamulla odotti; kauhistus. Ei ole mitenkaan mahdollista, etta peitto pysyy liukkaan lenzuolan paalla joten se on ensimmainen joka valuu lattialle. Perassa seuraa muutama kulma lenzuolaa ja aamun epatoivolla ei ole rajaa. En yksinkertaisesti ymmarra, mikseivat nama ihmiset voi kayttaa pussilakanaa?? Muutaman hienon Marimekkoisen olen tuonut tuliaisiksi vinkkina, mutta eipa ole nakynyt. Muutaman aamun sain piiloteltua taistelun jalkia paivapeiton alla (joka ikinen aamu olen yrittanyt kaannella lenzuolan kuten oikeaksi oletan), mutta tanaan jain kiinni. Ja niin jai nonnakin, oli kurkkimassa paivapeiton alle lenzuolan kulmia! En tiedaa kumpaa nolotti enemman; minua joka olin aamulla suunnilleen potkinut lakanat patjan alle kiroillen vaiko nonnaa, joka jai kiinni uurastukseni jalkien tarkastamisesta. Mielenkiinnolla odotan huomista, yleensa nonna on viikon verran jaksanut katsella loputonta sotaani kunnes vaivihkaa kay itse laittamassa lenzuolan kun olen keittamassa kahvia. Pahaa suodatinkahvia, muuten. Olen viime kesasta saakka keitellyt kotona kahvini Bialettilla, mutta koska tanne on minua varten joskus ostettu ns. "normaali" (minulle normaali, siis) suodatinkeitin ja sita varten taas hankittu kahviakin luoja ties mista kaukaa, pakkohan sita on kayttaa!

Kaikella on seurauksensa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos tiedät tekojesi seuraukset voit murehtia etukäteen. Jos seuraus on ilmiselvä ja jatkat tekemistä, et voi sanoa olevasi yllättynyt kun todennäköinen tapahtuu. Jos tapanasi on poltella avonuotiota olohuoneessasi ja talosi palaa eräänä kauniina iltana, et voi sanoa ettet arvannut niin käyvän. Voit väittää niin jos olet 5-vuotias, mutta tuskin muuten. Voit yrittää kieltää tapahtuneen, mutta totuus on se että poltit talosi poroksi. Et ehkä suunnitellut sitä, mutta joskus elämä ja sattuma suunnittelevat puolestasi. Voit murjottaa ja toivoa, ettei niin olisi käynyt, mutta niin vain kävi.
Jo tapahtuneista murehtiminen on turhaa, se ei muuta mitään. Teoistaan on vain otettava vastuu. Ja yritettävä kääntää asiat hyväksi, rakennettava uutta. Ja jatkettava eteenpäin.

Sanovat sitä kokemukseksi.

Tavoitteita.

Kyllä me muuten oikeastikin pärjätään. Rankkaa on ollut ja on varmasti jatkossakin, mutta pikkuhiljaa helpottaa, päivä päivältä. Koskaan en olisi uskonut, että pärjäisin yksinhuoltajana. Ja että vielä voisin katsoa peiliin ja todeta, etten muuten edes ole yhtään pöllömpi äiti. Paljon tuntuu menevän pieleen ja alan 'oppikirjoista' poiketen tässä elellään, mutta onko tuo nyt sitten niin vakavaa..

Kun Pienestä vaan tulisi hyvä ihminen. Sellainen, joka voisi saada elämässään kaiken mitä haluaa muita tallomatta ja kaikkia kunnioittaen. Jos oppisi antamaan enemmän kuin haluamaan ja vaatimaan, jos voisi kulkea pää pystyssä tietäen kuka on ja mistä tulee. Jos Pieni voisi joskus ymmärtää miksi hänellä ei ole isää, miksi tämä meni näin. Jos osaisi olla syyttämättä ketään, miettimättä miten olisi voinut olla ja pohtimatta miksi juuri meille kävi näin. Jos osaisi elää hetkessä ja elää vanhan hyvän moton mukaan;
Vivi con passione. Ridi di cuore. Ama profondamente.

Ja jos katsoisi äitiään 20 vuoden päästä ja toteaisi, että ihan hyvin me mamma pärjättiin. Siinähän sitä riittää, tavoitetta elämälle.

Toistaiseksi Pieni tyytyy pohtimaan miksi pandat syö pamppua ja missä järjestyksessä pää, olkapää, peppu, polvet ja varpaat olivatkaan.

An old lady.

For a long time I believed an adulthood starts to gleam on the horizon when you seriously think about buying an under-eye moisturizer. Childhood was over already when concealer and spot cream were more important than life itself. And I noticed teenage was over when the idea of using moisturizing skin products first crossed my mind and I found myself buying red lipstick, not the teenage-pink lip gloss. The time between pink lip gloss and under-eye moisturizer was the timeless and hectic period between late youth and early adulthood. The time I thought would last forever. I took eternal youth and glowing skin for granted and under-eye moisturizers belonged to old ladies with a perm and a Burberry scarf.

But it's not all quite that simple. One day you get an under-eye moisturizer as a gift. And you have to face the fact someone thinks you're old. That even though you feel young, someone thinks that auntie needs that cream. That she's an adult. Even if was a joke, the whole moisturizer. Still it makes you think. And the moisturizer goes somewhere in the drawer. After some days of staring at it, you decide to try it. You don't really see the results, but still you find yourself using it every single morning. And it doesn't feel bad at all. What's good is good.

It's a natural next step to start paying attention on the adverts where a pretty woman with a beautiful skin smiles widely and next to the picture there's words like "for an adult skin", "nourishing" and "firming". And then you decide to buy a caring night cream. After all, caring about yourself is like putting money in the bank. And all of a sudden being an adult woman doesn't feel awful at all. It actually sounds smart and wise. And men like older women anyway, it's a well-known fact. So why not use that caring and nourishing lotion when there's skin to use it on. But you swear you will stay away from everything that says "lifting".

But just wait.. one morning, without really even thinking about it, you first use some under-eye moisturizer, then the nourishing stuff on your face and even on your neck after that. Just like that, without thinking about the consequences. And it's only a moment away when the cream is on the decolte already. And then you read a women's magazine and there's a little sample between the pages. And before you even realize, you're trying it, even though the bag screams the word of danger. "LIFTING", it says.

So is an under-eye moisturizer the end of youth and the beginning of the adulthood? Well, not really a beginning anymore in my case after I accepted it as a part of my life and content of beauty-box. I'm on a inescapable, unavoidable path towards the wrinkly and frail old age and my hair is starting to get curly and short and one morning I wake up and find no jeans, but only Burberry trousers and hats and scarfs. Aaaargh! And the next I find myself swimming in the pool of energizing moisturizer and buying cell renewal cream for the night and anti-age moisturizer for the day, time freeze lotion for the neck, instant lift super serum for the decolte, firming wonder cream for the breasts, cell active total care body lotion and smoothing pro-retinol A par-elastyl anti-cellulite gel.

Jouluostoksia.

Kylläpä on hyvä että tulin ajoissa jouluostoksille ennen ruuhkaa. Paitsi että niin on näköjään tehnyt aika moni muukin. Miksei täällä taaskaan ole parkkipaikkoja? Ja miksi joidenkin urpojen on parkkeerattava niin, että kolmeen ruutuun mahtuu vain 2 autoa?

Miten täällä onkin näin paljon ihmisiä? Ja miten en ole koskaan huomannut, että sitä ihanaa tuoksua myydään tässä suihkugeelinäkin. Ja jos ostaa pakkauksen niin saa tuoksun, suihkugeelin ja voiteen. Eihän tätä oikein voi olla ostamatta? Jossain vaiheessa kuitenkin tarviin tätä tuoksua uuden pullon, olis tässä sit jo valmiina. Ja onhan tää sillai halvempikin kun ne on kaikki tässä paketissa, ei tarvii erikseen ostella. Jotain pientä itsellenikin lahjaksi..

Täällä yläkerrassa on varmaan jossain niitä tossuja mitä piti äid.. Apua, ihanat kengät! Siis just tollaisia oon etsinyt. Pitäiskö vai eikö pitäis? Jos ostan ne sit joulun jälkeen alennusmyynnistä. Mutta ei niitä välttämättä silloin ole enää eikä välttämättä ole rahaakaan enää. Ja tulishan noita käytettyä tosi kovasti kun niissä on tollainen korko, matalampi kun korkeissa ja korkeampi kun matalissa. Ja kun ei mulla kuitenkaan ole just ton värisiä. Jos mä ne vielä.
Ja pakko saada toi laukku kun se on just saman värinen kun ne kengät! Mitä laukkua mä muuten niiden kenkien kanssa käytän kun ei ole sen värisiä? Sitäpaitsi tuohan on just oikean kokoinen vaikka.. johonkin. Löytyisköhän täältä muuten vielä samanvärisiä hanskoja..

Unohdinkohan mä nyt ostaa jotain? Kirjakaupasta piti ainakin se joku kirja isälle. Ihan hyvä että tulee muuten käytyä kirjakaupassa koska mullahan ei ole vielä kalenteria ensi vuodelle. Pitää sekin ajoissa niin ei tarvii sit kiireellä tammikuussa etsiä. Ja voisihan täällä olla niitä englanninkielisiä painoksia siitä yhdestä kirjasta..
Olipa hyvä että kävin kirjakaupassa! Olisin muuten ihan unohtanut ne askartelutarvikkeet joita ehkä tarviin vuoden alussa!

Miten mulla on koko ajan sellainen olo että unohdan jotain? Ehkä mun piti ostaa koru jollekin? Niin varmaan, parasta pistäytyä vielä tuolla..
Siis tarviinko mä oikeasti kaikkia näitä hiuspinnejä ja koruja mitä ostin? Eihän mun hiuksista saa edes tehtyä mitään kun ne on niin lyhyet! Mutta toisaalta äkkiä ne kasvaa. Ja se rintakoru on ihan tarpeellinen jos tulee vaikka joskus kutsu johonkin hienompiin juhliin, ei sit tarvii miettiä että olispa sellainen koru.
Mutta niin, jos tulee sellainen kutsu niin mitä mä laitan päälle, eihän mulla ole oikein mitään sellaista.. Ai mitäs tuolla, -10% vapaavalintaisesta vaatteesta. No onpa osuva tarjous, ehdin onneksi vielä käydä siellä pian..

Ei se nyt niin halvaksi tullutkaan se -10%. Mutta on nää kaikki kyllä hienoja ja talvitakkejahan tarvii aina. Ja paitoja ja farkkuja ja on nyt se mekkokin jos pitää mennä juhliin. Hyvä!

Voi ei, nyt mä tajusin mitä unohdin. No sen tuoksun veljelle ja lampaannahkatöppöset äidille ja kirjan isälle ja.. kaiken. Eikä mulla todellakaan ole nyt aikaa enää mennä mihinkään muualle paitsi kotiin. Mutta tuli sentään ostettua itselle jotain pientä. Tarvii varmaan ensi viikolla tulla uudelleen jouluostoksille.