Encephalitis.

Encephalitis is inflammation of the brain. The inflammation is caused either by an infection invading the brain (infectious); or through the immune system attacking the brain in error (post-infectious / autoimmune encephalitis).

Nerve cells may be damaged or destroyed by the viral infection, the immune reaction and by pressure resulting from the inflammation. This damage is termed “acquired brain injury (ABI). Some loss of brain function is therefore a probable outcome of encephalitis. In some cases, however, this loss occurs on a relatively small scale resulting in very minor impairment, such as some loss in speed of thinking. In other cases damage can be extensive leading to significant impairments.

There will be a wide variation in exactly in how encephalitis affects the person in the long term. Tiredness, recurring headaches, difficulties with memory, concentration and balance are often reported as are mood swings, aggression and clumsiness. Epilepsy, as well as being a feature of the acute illness, may develop weeks or months after the illness has subsided. Physical problems may include weakness down one side of the body, loss of sensations and of control of bodily functions and movement. Speech and language problems are also common features. Speed of thought and reaction may be reduced.

Recovery is a long and slow process. An initial period of convalescence with plenty of rest is recommended. This should be followed by a programme of graded activity and rest over 3 – 6 months giving the brain the opportunity to restore function. In more severe cases a period in a brain injury rehabilitation unit may be necessary.

Compared to other infectious diseases, encephalitis has a high mortality rate. The illness can be very quickly fatal causing extreme trauma for all the family. It is difficult to understand why a virus infection in the modern world can have such devastating consequences.

www.encephalitis.info

Kuinka paha tuuli unohdetaan.

Paha mieli on kuin lankakerä, sellainen oikein solmuinen. Pörrölankaakin vielä, ei sitä saa selvitettyä millään. Haluaisi murista kaupan tädille ja kertoa, mihin saa sen bonuskorttinsa tunkea. Ja sitten tekisi mieli itkeä, kun kännykkä on hukassa ja auton avain vääntynyt. Miten sillä saa ovet auki tai auton käyntiin kun se on ihan kiemuralla? Ja kengästä heiluu korko, ihan varmasti. Pitääkö muka kävellä kaupasta kotiin heiluvalla korolla, koska ei saa ovia auki ja jos saa, niin ei se moottori ilman avainta käynnisty. Mihin sitten laitan ostokset? Miksi en jo kotona huomannut avainta ja korkoja, olisin ottanut vara-avaimet ja toiset kengät. Ja kun se auton ovi aukeaa ja avainkin menee virtalukkoon ihan hyvin, niin eiköhän se viereisen parkkiruudun mamma kiilaa ihan eteen. Jos muut osaisivat ajaa kuten minä, niin olisi kyllä paljon turvallisempaa ajella. Musiikkikaan ei kuulosta hyvältä, ei mikään. Hiljaisuudessa on ihan tylsä ajaa eikä todellakaan tee mieli laulaa itse. Ja sitten pitää ajaa poliisiauton perässä, köröttelemällä kun ei ohittaakaan viitsi. Kotiin kun pääsee, niin tietysti ostoskassi leviää pihaan ja saa kyykkiä ympäriinsä keräilemässä tavaroita. Niillä heiluvilla koroilla, jotka eivät kyllä ehkä sittenkään heilu. Kun saa kaikki tavarat raahattua sisälle, pitää vielä lähteä takaisin ulos postilaatikolle ja tuuleekin niin kylmästi että varmaan saa flunssan. Ja postilaatikossa on kasa laskuja, niinpä tietysti. Ja.. paketti. Takuulla ei ole tullut tilattua kyseisestä paikasta yhtikäs mitään viime aikoina, mitä ne minulle paketteja lähettelee. Varmasti joku sekaannus ja sitä joutuu selvittelemään sitten seuraavat päivät, ihan kun tässä ei muutakin tekemistä olisi. Pakkohan se paketti on silti avata ja katsoa että mitä ne kuvittelevat minun tilanneen. Ja paketissa on kortti rakkaalta ihmiseltä ja pieni lahja, ajatuksella valittu. Juuri sellainen, josta oli joskus puhetta. Ja sitten pitää etsiä kännykkä -ja löytää se juuri sieltä missä se aina on- ja soittaa ystävälle ja kiittää ja puhua elämän ihanuudesta ja unohtaa, että teki mieli murista yhtään kenellekään. Unohtaa jopa se, että kaukopuhelu Australiaan maksaa 0,660 €/min+pvm.

Villasukkia.

Viime talvi on musta aukko. Saan napattua sieltä täältä pienen muiston, kuin yksittäisen kuvan. Kokonaisuudesta on vaikea saada käsitystä. En muista mitä tein, missä kävin, mitä tunsin tai ajattelin. Syys- ja huhtikuun välinen aika on melkolailla kadoksissa, lukuunottamatta niitä pätkiä jotka olen tänne kirjoittanut. Olin paikalla, kun Pieni otti ensimmäiset askeleensa, mutta en muista niistä mitään. En muista ensimmäisiä hampaita, en Pienen ensimmäistä joulua. Onneksi on albumillinen kuvia. Niitäkään en muista ottaneeni. Ihme, että yleensä selvisin jokseenkin järjissäni kevääseen saakka. Ja nyt.. elämä tuntuu aivan uudelta. Ei tässä kai vielä voi juhlia Erityisestä yli pääsemistä enkä sitä koskaan halua tehdäkään, mutta asia on käsitelty loppuun. Ainakin niin loppuun, että kaipaus on tasaisen jatkuvaa eikä enä hyökkää nurkan takaa kimppuun täydellä voimalla. Nyt Erityisen muisto on kuin ystävä tai lämmin peitto. Tai villasukat. Sellaiset, jotka olisivat jalassa yötä päivää. Tänä syksynä ei iskenyt edes masennus ja talvestakin aion ottaa kaiken irti, ne villasukat jalassa.

Ystäville suurkiitos.

Older and more boring.

Some years ago I swore I will never, ever let anyone change me. I am what I am, take it or leave it. How silly, considering I was a mess. Not that I'm all serene and organized now but at least I'm a bit wiser. I don't know if it's called growing up, I heard some people do that. Probably partly that and partly because of Him. He never wanted me to change, He didn't point out my faults telling me to fix them. He loved me the way I was and because of that I wanted to change. I quit some stupid habits, I became more open, I started trusting people, I started to talk about myself, I was able to tell how I feel. Some people said I turned into someone else, someone old and boring. Maybe so and in that case I like being old and boring. It means I can slow down, I don't have to be in 5 different places at once, I can live in this moment right now. I still don't know where I'm going and what I want to do, but I know what I do not want. And that's something.

There's still one major fault in me though, I still look at the world through my pink glasses. I'm utterly romantic and see love everywhere. Everywhere apart from my own life.

Setä.

Viime yönä Erityinen oli kuollut. Seisoin hänen huoneessaan mustassa kashmir-mekossa, jonka sain häneltä lahjaksi Lontoon syksyyn. Nonna seisoi takanani ja käski minua ottamaan mitä haluan, muistoksi. Valitsin välittömästi Life on Mars dvd:t, ne ostimme yhdessä, mutta emme koskaan ehtineet katsoa. Otin pienen kultaisen kyltin, johon oli kaiverrettu "Coach" ja Erityisen sukunimi, sen Erityinen sai valmentamaltaan koripallojoukkueelta jättäessään Englannin. Otin pinon Erityisen kauluspaitoja ja ihania villapaitoja, otin koripallon ja jostain syystä myös kalenterin. Ulos lähtiessäni nappasin mukaani myös Jaguarin avaimet, ajattelin että sillä on hyvä ajella takaisin Suomeen. Matkalla autolle muistin jotain ja kiirehdin takaisin, mutta heräsin kesken matkan. Koko päivän olen miettinyt mitä unohdin, se vaivaa. Unessa tiesin miettimättä mitä haluan muistoksi, haluaisinko samat oikeassa elämässä? Nekö ovat niin Erityistä, että niistä muistan hänet? Niin se taitaa olla. Konkreettisia, käsin kosketeltavia muistoja ei ole paljon. Aineettomia onneksi enemmän.

Pieni näkee päivittäin kuvia Erityisestä, aikaisemmin hän ei ole sen kummemmin noteerannut koko asiaa. Nyt nähdessään kuvan minusta ja Erityisestä hän ilmoittaa "mamma ja setä". Setä? Setä tarkoittaa yleisesti ottaen jotain miestä, mutta jotenkin oletin Pienen tietävän että kyseessä ei nyt ole vain joku setä. Mutta mistäpä Pieni sen tietäisi.. en tiedä pitäisikö korjata, että se ei ole setä vaan isä. Mutta Pieni ei tiedä mikä on isä ja on vielä liian pieni selitystä ymmärtämään. Kunhan edes ymmärtäisi, että mamma ja setä olivat kuvissa onnellisia.

Vuosipäivä.

Tasan vuosi siitä kun kaikki romahti ja kääntyi ylösalaisin, päälaelleen ja inside out. Hetki miettiä, mitä tässä oikein on tapahtunut kaiken seurauksena.
Minä olen kasvanut. En millään muotoa voi kehua olevani aikuinen ja kaiken oppinut, mutta aikuistunut olen takuulla.
Olen oppinut myöntämään, etten aina jaksakaan kaikkea yksin. Yllättävän paljon kuitenkin jaksan ennen kun seinä tulee vastaan ja tie nousee pystyyn. En olekaan se pienestä tuulesta kaatuva, toisiin nojaava ihminen. Minähän osaan seisoa ihan itse ja tukevasti seisonkin.
Kaiken tämän rinnalla mikään ei tunnu miltään, kun tästä selviän selviän mistä vaan. Pahin on ehkä jo ohi, vaikka aika pienistä paloista tässä vielä tulevaisuutta rakennellaan ja sekin rakennelma on kestävyydeltään lähinnä korttitalon luokkaa.
Olen myös huomannut, että elämä jatkuu silloin kun sen luulee loppuvan. Olen oppinut elämään hetkessä, en elä huomista varten koska huomista ei joskus tulekaan. Juuri nyt on vain tämä päivä.

Vappu 07.

Istuin varpaat auton kojelaudalla, join kylmää soijakaakaota ja lattia penkkini edessä oli täynnä suklaata, jota yritin varjella auringolta. Ilmastointi puhalsi niihin viileää ja toivoin, etteivät ne sulaisi. Autojono pysähtyi muutaman minuutin välein kun moottoritielle tuli liittymästä lisää autoja. Ajoittain tuntui omituiselta istua autossa kuljettajan puolella kuljettamatta, mutta aloin jo tottua siihen. Stereoista soi Sinatraa, Erityinen lauloi mukana ja katsoi minua hymyillen silloin kun ei katsonut tietä ajaessaan. Bruges oli jäänyt taakse, edesssä Brysseli ja vappuaatto.

Mieleeni palaa edellisen kaltaisia pienen pieniä muistoja, joita en tiennyt muistavani. Hyvin eläviä pätkiä viime vuosilta; muistan tuoksut, maut, tunnen lämmön ja näen yksityiskohdat. Ne ovat kuin lämmin peitto, johon voi kääriytyä kylmänä iltana. Yhtä asiaa en tosin muista, tärkeintä. Erityisen kasvoja en saa mieleeni enkä näe sitä muistoissani. Kaiken muun kyllä, mutta en hänen kasvojensa piirteitä. Tiedän ne, voin katsoa niitä kuvasta, muistan miltä hänen ihonsa tuntuu.. mutta en muista hänen kasvojaan. En niin hyvin kuin haluaisin. Kai se on vääjäämätöntä ja tapahtuu ajan myötä, vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Muistoista pidän silti kiinni, haluan säilyttää edes jotakin. Kirjoitan ne ylös vaikka yksitellen, tunti ja päivä kerrallaan, mutta haluan muistaa. Elämä jatkuu ja menneessä ei voi elää, sanotaan. Miksei muka voi? Miksi pitää jatkaa eteenpäin, jos ei halua eikä jaksa?