Older and more boring.

Some years ago I swore I will never, ever let anyone change me. I am what I am, take it or leave it. How silly, considering I was a mess. Not that I'm all serene and organized now but at least I'm a bit wiser. I don't know if it's called growing up, I heard some people do that. Probably partly that and partly because of Him. He never wanted me to change, He didn't point out my faults telling me to fix them. He loved me the way I was and because of that I wanted to change. I quit some stupid habits, I became more open, I started trusting people, I started to talk about myself, I was able to tell how I feel. Some people said I turned into someone else, someone old and boring. Maybe so and in that case I like being old and boring. It means I can slow down, I don't have to be in 5 different places at once, I can live in this moment right now. I still don't know where I'm going and what I want to do, but I know what I do not want. And that's something.

There's still one major fault in me though, I still look at the world through my pink glasses. I'm utterly romantic and see love everywhere. Everywhere apart from my own life.

Setä.

Viime yönä Erityinen oli kuollut. Seisoin hänen huoneessaan mustassa kashmir-mekossa, jonka sain häneltä lahjaksi Lontoon syksyyn. Nonna seisoi takanani ja käski minua ottamaan mitä haluan, muistoksi. Valitsin välittömästi Life on Mars dvd:t, ne ostimme yhdessä, mutta emme koskaan ehtineet katsoa. Otin pienen kultaisen kyltin, johon oli kaiverrettu "Coach" ja Erityisen sukunimi, sen Erityinen sai valmentamaltaan koripallojoukkueelta jättäessään Englannin. Otin pinon Erityisen kauluspaitoja ja ihania villapaitoja, otin koripallon ja jostain syystä myös kalenterin. Ulos lähtiessäni nappasin mukaani myös Jaguarin avaimet, ajattelin että sillä on hyvä ajella takaisin Suomeen. Matkalla autolle muistin jotain ja kiirehdin takaisin, mutta heräsin kesken matkan. Koko päivän olen miettinyt mitä unohdin, se vaivaa. Unessa tiesin miettimättä mitä haluan muistoksi, haluaisinko samat oikeassa elämässä? Nekö ovat niin Erityistä, että niistä muistan hänet? Niin se taitaa olla. Konkreettisia, käsin kosketeltavia muistoja ei ole paljon. Aineettomia onneksi enemmän.

Pieni näkee päivittäin kuvia Erityisestä, aikaisemmin hän ei ole sen kummemmin noteerannut koko asiaa. Nyt nähdessään kuvan minusta ja Erityisestä hän ilmoittaa "mamma ja setä". Setä? Setä tarkoittaa yleisesti ottaen jotain miestä, mutta jotenkin oletin Pienen tietävän että kyseessä ei nyt ole vain joku setä. Mutta mistäpä Pieni sen tietäisi.. en tiedä pitäisikö korjata, että se ei ole setä vaan isä. Mutta Pieni ei tiedä mikä on isä ja on vielä liian pieni selitystä ymmärtämään. Kunhan edes ymmärtäisi, että mamma ja setä olivat kuvissa onnellisia.

Vuosipäivä.

Tasan vuosi siitä kun kaikki romahti ja kääntyi ylösalaisin, päälaelleen ja inside out. Hetki miettiä, mitä tässä oikein on tapahtunut kaiken seurauksena.
Minä olen kasvanut. En millään muotoa voi kehua olevani aikuinen ja kaiken oppinut, mutta aikuistunut olen takuulla.
Olen oppinut myöntämään, etten aina jaksakaan kaikkea yksin. Yllättävän paljon kuitenkin jaksan ennen kun seinä tulee vastaan ja tie nousee pystyyn. En olekaan se pienestä tuulesta kaatuva, toisiin nojaava ihminen. Minähän osaan seisoa ihan itse ja tukevasti seisonkin.
Kaiken tämän rinnalla mikään ei tunnu miltään, kun tästä selviän selviän mistä vaan. Pahin on ehkä jo ohi, vaikka aika pienistä paloista tässä vielä tulevaisuutta rakennellaan ja sekin rakennelma on kestävyydeltään lähinnä korttitalon luokkaa.
Olen myös huomannut, että elämä jatkuu silloin kun sen luulee loppuvan. Olen oppinut elämään hetkessä, en elä huomista varten koska huomista ei joskus tulekaan. Juuri nyt on vain tämä päivä.

Vappu 07.

Istuin varpaat auton kojelaudalla, join kylmää soijakaakaota ja lattia penkkini edessä oli täynnä suklaata, jota yritin varjella auringolta. Ilmastointi puhalsi niihin viileää ja toivoin, etteivät ne sulaisi. Autojono pysähtyi muutaman minuutin välein kun moottoritielle tuli liittymästä lisää autoja. Ajoittain tuntui omituiselta istua autossa kuljettajan puolella kuljettamatta, mutta aloin jo tottua siihen. Stereoista soi Sinatraa, Erityinen lauloi mukana ja katsoi minua hymyillen silloin kun ei katsonut tietä ajaessaan. Bruges oli jäänyt taakse, edesssä Brysseli ja vappuaatto.

Mieleeni palaa edellisen kaltaisia pienen pieniä muistoja, joita en tiennyt muistavani. Hyvin eläviä pätkiä viime vuosilta; muistan tuoksut, maut, tunnen lämmön ja näen yksityiskohdat. Ne ovat kuin lämmin peitto, johon voi kääriytyä kylmänä iltana. Yhtä asiaa en tosin muista, tärkeintä. Erityisen kasvoja en saa mieleeni enkä näe sitä muistoissani. Kaiken muun kyllä, mutta en hänen kasvojensa piirteitä. Tiedän ne, voin katsoa niitä kuvasta, muistan miltä hänen ihonsa tuntuu.. mutta en muista hänen kasvojaan. En niin hyvin kuin haluaisin. Kai se on vääjäämätöntä ja tapahtuu ajan myötä, vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Muistoista pidän silti kiinni, haluan säilyttää edes jotakin. Kirjoitan ne ylös vaikka yksitellen, tunti ja päivä kerrallaan, mutta haluan muistaa. Elämä jatkuu ja menneessä ei voi elää, sanotaan. Miksei muka voi? Miksi pitää jatkaa eteenpäin, jos ei halua eikä jaksa?

Minä haluaisin.

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

Minä haluaisin
haluaisin

Älä pelkää kyyneleitä
sydämellä on harhateitä
Älä pelkää rikkomista
untuva on kuoren alla
Sillä rakkaus on työtä
sillä rakkaus on työtä

Onni ei tule odottamalla
eikä se antaudu ahneudelle
Onni ei pysy pakottamalla
eikä elä ruokkimatta
sillä vapaus on meissä
sillä vapaus on meissä

Minä haluaisin
haluaisin

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

-Tommy Tabermann-

Oma maailma.

Niilla on yhteinen aurinkotuoli, istuvat aina silla samalla. Vierekkain, selakkain, kasvotusten. Mies nayttaa hiukan Piisamirotalta. Tai entiselta oikeustiedon opettajalta. Joka naytti Piisamirotalta hankin. Piisamirotta punaisissa uimahousuissa ja vihressa T-paidassa. Kuka kayttaa jouluvareja keskella kesaa? Mies puhuu hiljaa, tai kuuntelee. Naurahtaa valilla. Aina han pitaa kiinni naisen kadesta ja katsoo hanta silmiin. Nainen ei takuulla ajattele etta mies nayttaa Piisamirotalta eika mies varmastikaan huomaa etta nainen muistuttaa vinttikoiraa. Vinttikoiranainen nauraa matalasti ja Piisamirotta hymyilee. Vaikken kuule, naen miehen sanovan "rakastan sinua" ja nainen vastaa hankin rakastavansa. He istuvat ja puhuvat aamusta iltaan, kuin heilla olisi salaisuus. Tiedan ettei heidan maailmassaan ole ketaan muita.

Kaannan katseeni pois jos joudun kulkemaan ohi, en halua hairita. Heita enka itseani. Heidan nakemisensa muistuttaa omasta yksinaisyydestani ja siita, etta olimme juuri samanlaisia Erityisen kanssa 2 vuotta sitten talla samalla rannalla. Paitsi ettei Erityinen muistuta patkaakaan Piisamirottaa tai oikeustiedon opettajaa.

Heinakuu.

Heinakuu merella tietaa muutoksia. Saa muuttuu kuumemmaksi ja kosteammaksi, yha useammin oisin jyrahtelee ukkonen. Joinain paivina olo on kuin kaupungissa, merelta ei tule tuulahdustakaan. Kostea ilma seisoo paikoillaan ja ihmiset pakkautuvat ostoskeskuksiin, joissa on ilmastointi. Heinakuu tarkoittaa myos lomaa. Ja se tarkoittaa ihmisia. Uusia ja paljon. Takarivin vuokravarjojen alla kay kuhina kuin muurahaispesassa, joka pava varjojen alta loytyy uusia toimistotoissa levinneita ahtereita. Enemman vaaleaa massaa kuin laki sallii, se heijastaa valoa niin etta silmiin sattuu. Mika voikaan kismittaa enemman kuin se, ettei tunne rannalla jotakuta. Mista sen voi enaa tietaa kuka seurustelee kenen kanssa ja kuka on kenenkin vaimo tai rakastaja kun vaki vaihtuu kuin Berlusconin skandaalit. Ja sehan meita eturivin vakionaamoja ottaa paahan, kun ei tieda kaikkien elamasta kaikkea.
Heinakuussa saapuvat myos turistit. Kaduilla nakee autoja Milanosta, muutamia Hollannista ja lehtikioskin saattaa tayttaa Torinon murre. Eilen en loytanytkaan The Daily Telegraphia. Se yksi ainoa kappale oli kuulemma myyty jo. Tanaan kadulla torttoili lauma sisilialaisia. Huomasin ajattelevani, etta mita ne tanne tunkevat? Minun kylaani ja minun lehtikioskiini. Ja vievat viela minun lehtenikin, sen jonka olen joka ikisena paivana kaynyt ostamassa. Jo on perk..! Menisivat koteihinsa!