Vappu 07.

Istuin varpaat auton kojelaudalla, join kylmää soijakaakaota ja lattia penkkini edessä oli täynnä suklaata, jota yritin varjella auringolta. Ilmastointi puhalsi niihin viileää ja toivoin, etteivät ne sulaisi. Autojono pysähtyi muutaman minuutin välein kun moottoritielle tuli liittymästä lisää autoja. Ajoittain tuntui omituiselta istua autossa kuljettajan puolella kuljettamatta, mutta aloin jo tottua siihen. Stereoista soi Sinatraa, Erityinen lauloi mukana ja katsoi minua hymyillen silloin kun ei katsonut tietä ajaessaan. Bruges oli jäänyt taakse, edesssä Brysseli ja vappuaatto.

Mieleeni palaa edellisen kaltaisia pienen pieniä muistoja, joita en tiennyt muistavani. Hyvin eläviä pätkiä viime vuosilta; muistan tuoksut, maut, tunnen lämmön ja näen yksityiskohdat. Ne ovat kuin lämmin peitto, johon voi kääriytyä kylmänä iltana. Yhtä asiaa en tosin muista, tärkeintä. Erityisen kasvoja en saa mieleeni enkä näe sitä muistoissani. Kaiken muun kyllä, mutta en hänen kasvojensa piirteitä. Tiedän ne, voin katsoa niitä kuvasta, muistan miltä hänen ihonsa tuntuu.. mutta en muista hänen kasvojaan. En niin hyvin kuin haluaisin. Kai se on vääjäämätöntä ja tapahtuu ajan myötä, vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Muistoista pidän silti kiinni, haluan säilyttää edes jotakin. Kirjoitan ne ylös vaikka yksitellen, tunti ja päivä kerrallaan, mutta haluan muistaa. Elämä jatkuu ja menneessä ei voi elää, sanotaan. Miksei muka voi? Miksi pitää jatkaa eteenpäin, jos ei halua eikä jaksa?

Minä haluaisin.

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

Minä haluaisin
haluaisin

Älä pelkää kyyneleitä
sydämellä on harhateitä
Älä pelkää rikkomista
untuva on kuoren alla
Sillä rakkaus on työtä
sillä rakkaus on työtä

Onni ei tule odottamalla
eikä se antaudu ahneudelle
Onni ei pysy pakottamalla
eikä elä ruokkimatta
sillä vapaus on meissä
sillä vapaus on meissä

Minä haluaisin
haluaisin

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

-Tommy Tabermann-

Oma maailma.

Niilla on yhteinen aurinkotuoli, istuvat aina silla samalla. Vierekkain, selakkain, kasvotusten. Mies nayttaa hiukan Piisamirotalta. Tai entiselta oikeustiedon opettajalta. Joka naytti Piisamirotalta hankin. Piisamirotta punaisissa uimahousuissa ja vihressa T-paidassa. Kuka kayttaa jouluvareja keskella kesaa? Mies puhuu hiljaa, tai kuuntelee. Naurahtaa valilla. Aina han pitaa kiinni naisen kadesta ja katsoo hanta silmiin. Nainen ei takuulla ajattele etta mies nayttaa Piisamirotalta eika mies varmastikaan huomaa etta nainen muistuttaa vinttikoiraa. Vinttikoiranainen nauraa matalasti ja Piisamirotta hymyilee. Vaikken kuule, naen miehen sanovan "rakastan sinua" ja nainen vastaa hankin rakastavansa. He istuvat ja puhuvat aamusta iltaan, kuin heilla olisi salaisuus. Tiedan ettei heidan maailmassaan ole ketaan muita.

Kaannan katseeni pois jos joudun kulkemaan ohi, en halua hairita. Heita enka itseani. Heidan nakemisensa muistuttaa omasta yksinaisyydestani ja siita, etta olimme juuri samanlaisia Erityisen kanssa 2 vuotta sitten talla samalla rannalla. Paitsi ettei Erityinen muistuta patkaakaan Piisamirottaa tai oikeustiedon opettajaa.

Heinakuu.

Heinakuu merella tietaa muutoksia. Saa muuttuu kuumemmaksi ja kosteammaksi, yha useammin oisin jyrahtelee ukkonen. Joinain paivina olo on kuin kaupungissa, merelta ei tule tuulahdustakaan. Kostea ilma seisoo paikoillaan ja ihmiset pakkautuvat ostoskeskuksiin, joissa on ilmastointi. Heinakuu tarkoittaa myos lomaa. Ja se tarkoittaa ihmisia. Uusia ja paljon. Takarivin vuokravarjojen alla kay kuhina kuin muurahaispesassa, joka pava varjojen alta loytyy uusia toimistotoissa levinneita ahtereita. Enemman vaaleaa massaa kuin laki sallii, se heijastaa valoa niin etta silmiin sattuu. Mika voikaan kismittaa enemman kuin se, ettei tunne rannalla jotakuta. Mista sen voi enaa tietaa kuka seurustelee kenen kanssa ja kuka on kenenkin vaimo tai rakastaja kun vaki vaihtuu kuin Berlusconin skandaalit. Ja sehan meita eturivin vakionaamoja ottaa paahan, kun ei tieda kaikkien elamasta kaikkea.
Heinakuussa saapuvat myos turistit. Kaduilla nakee autoja Milanosta, muutamia Hollannista ja lehtikioskin saattaa tayttaa Torinon murre. Eilen en loytanytkaan The Daily Telegraphia. Se yksi ainoa kappale oli kuulemma myyty jo. Tanaan kadulla torttoili lauma sisilialaisia. Huomasin ajattelevani, etta mita ne tanne tunkevat? Minun kylaani ja minun lehtikioskiini. Ja vievat viela minun lehtenikin, sen jonka olen joka ikisena paivana kaynyt ostamassa. Jo on perk..! Menisivat koteihinsa!

Tiedoksenne, etta valokuvaamon kesaapulainen, Marco, tapailee rannalla jalkahierontaa myyvaa thaimaalaista naista. Taman minulle kertoi luottamuksella lehtikioskin Linda, joka kuuli asian viereisen kahvilan Brunolta, jolle asian oli kertonut kassaneiti Silvia, joka oli kuullut uutiset ravintoloitsija Alessandrolta jonka serkku, puutarhuri Elisabetta, oli nahnyt Marcon ja thaimaalaisen (jonka nimea kukaan ei osaa lausua) kavelylla. Se saattoi olla kylla joku muukin kuin Marco tai jos se oli Marco, ei han valttamatta ollut thaimaalaisen naisen kanssa. Mutta saattoi hyvinkin olla. Koska ”kyllahan sina tiedat..”, kuten Linda sanoi luoden merkitsevan katseen. Huokasin ja sanoin hyvinkin tietavani. En tiennyt laisinkaan, mita minun olisi pitanyt tietaa. Mielenkiintoista yhta kaikki.

Sopeudun Italiaan, palaset ovat taas kohdillaan. Alussa pienen kylan juoruilu arsytti, nyt kuuntelen mielenkiinnolla. Rannalla kaytan vartin ihmisten tervehtimiseen ja toisen lahtiessani lounasajaksi kotiin. Toiset tervehtimiset ja hyvastelyt toki iltapaivalla kun palaamme rannalle. Saatan seisoskella jalkakaytavalla ikuisuuden kuuntelemassa, miten naapurin tati tarinoi edesmenneesta kissastaan. Puikkelehdin muun liikenteen seassa polkupyoralla, Pieni istuimessa. En eparoi huudahtaa ”idiota!” jos joku kaantyy vaarin. Syytan muita myos silloin, kun itseasiassa se olen mina joka on rikkonut liikennesaantoja. Saan kaasuhellan paalle alle minuutissa ja tiedan, miten oikeaoppisesti haudutetaan raguletto. Ajattelen ruokaa silloinkin kun en hauduttele ragulettoja. Tiedan, etta metsa vastaa tasan kuten sinne huudetaan, olen siis kohtelias suuntaan ja toiseen ja kas, minulle ollaan kohteliaita. Annan rantamammojen taputella ja halitella Pienta jos tahtovat ja luotan siihen, etta Pieni kylla ilmoittaa kun riittaa. Jaan Pienen lelut rannan muiden lasten kanssa ja he jakavat omansa, en illan tullen enaa jaksa tarkistaa etta meidan lelukassissamme ovat juuri Pienen lelut. Kunhan lapsi rattaissa on oma eika jonkun muun.. ”Ihan kohta” ei ole synonyymi sanalle ”pian”. Ihan kohta tarkoittaa tapauksesta riippuen jotain 30 minuutin ja 3 tunnin valilta. Yleensa ”tulen ihan pian” tarkoittaa sita, etta ensin on syotettava Pieni, syotava itse, laitettava Pieni nukkumaan, kaytava suihkussa, kuivattava hiukset ja pukeuduttava. Olen muutenkin suurpiirteinen ja osaan ottaa loysin rantein. Kukapa jaksaisi muuta tehdakaan kun aurinko paistaa ja Pieni hymyilee. Elama on edelleen kaukana selkeasta tai helposta, mutta kylla tama asenne helpottaa.

Ja juuri kun olen sopeutunut tanne koittaa lahto Suomeen. Jossa on edessa taas sopeutuminen. Voiko tahan jatkuvaan sopeutumiseen koskaan sopeutua?

Ilta.

Sanottakoon nyt viela kerran -ellei muuten ole tullut selvaksi- etta mina rakastan Italian iltoja. Kun on niin lammin muta silti pimeaa. Joka paikka on taynna elamaa, kaduilla ja puistoissa istuskelee perheita lapsineen, talojen edustalla papat ja mummot vaihtavat paivan kuulumisia. Istuin eilen parvekkeella kun Pieni oli nukkumassa ja kaipasin elamaan. Ulos. Kadun toisella puolella oli puutarhajuhlat, musiikki ja puhe kuuluivat kauas. Alakerran perhe palasi ravintolasta, lomakylan vieraat vasta kavelivat keskustan suuntaan. Muistelin iltoja, jotka vietin Erityisen kanssa taalla. Niita on monta, kaikkia en voi muistaa. Tarkeimmat silti.

Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi taalla, yksinhuoltajana. Ranta on taynna perheita, isia pelaamassa jalkapalloa poikiensa kanssa tai opettamassa tyttariaan uimaan. Eilen poistuin paikalta, kun Erityisen tuttava tuli esittelemaan Pienen ikaisen tyttarensa Nonnalle. Muistan taman tuttavan parin vuoden takaa, tapasimme muutaman kerran rannalla. Nyt han on ylpea isa, selvasti jumaloi tytartaan. Yhtakkia voin melkein pahoin. Miksi toisille sallitaan se, mita minulle ei? Tai enhan mina itsestani niin valita, mutta miksi Pieni ei ansaitse isaa kuten muut? Milla perusteella kohtalo –tai mika lie- valitsee, kenet tuhoaa ja kuka saa olla onnellinen? Olimmeko liian onnellisia, elimmeko liikaa omassa kuplassamme? Oliko sairaus muistutus siita, etta edes hullu rakkaus ei ole kaikkivoipaa? Vastausta en saa tietaa koskaan.

Tanaan on taas ilta, mutta tanaan pysyn poissa parvekkeelta. Mitapa mina siella notkunkaan, haikailemassa mahdottomia. Tiesin kuitenkin jo etukateen, etta samaa tama ei tule olemaan kuin aikaisemmin. En edes olettanut huitelevani yossa tukka putkella ja maistelevani mojitoja aamuhamaraan. Elamassa on nyt tarkeampaaki n. Silla on isansa siniset silmat joilla se tuntuu katsovan suoraan sieluun asti ja sanovan, etta kylla me parjataan.

Good old times.

Me and the Little one had a long walk today, all the way to see ‘our’ street. It was different than what I remembered. The whole place is, actually. When I was with him, I probably saw nothing but him. And with him I was a guest, now I feel like an intruder.

I saw all the places I saw with him and I told the Little one just what he told me. This used to be a night club, here there was a movie theatre, around the corner they had swimming pools and a tennis court.. It looks rather sad now. Everything used to be and was before, now there’s very little left. Every here and there you see a little bit of spark and life there probably was everywhere but mainly it’s just shabby outside the main streets. Our house is on one of the main streets and it’s recently renewed, it’s full of flowers and life. But around the old movie theatre I was like in an old western movie where someone has died and the neighbourhood is all quiet, people hiding behind their closed curtains.

If this town was a woman, it would be an old dancer. A woman who walks with her head up high, back straight. When you see her, you admire her way of moving and you can immediately see she used to be someone. When she comes closer you see she’s wearing broken shoes and her clothes are dingy. There’s nothing in her eyes but a layer of mascara trying to hide the emptiness. She doesn’t care anymore what she looks like. She lives in the past, only remembering what she used to be.

I’m afraid I will become like that too. Sometimes I find myself living in the past, not only thinking of things that used to be, but also things that could have been. That roads is full of what ifs. I’m lucky to have the Little one, she drags me back to reality very efficiently.

PS. Why being alone sucks: there’s no one helping you with the sunscreen so your back gets badly sunburnt. And it gets worse.. there’s a huge tube of Aloe Vera gelly but again, who helps applying it? On the positive side it’s about as good exercise as yoga when you try to get it yourself in the middle of the back, just where it hurts the most.