Setä.

Viime yönä Erityinen oli kuollut. Seisoin hänen huoneessaan mustassa kashmir-mekossa, jonka sain häneltä lahjaksi Lontoon syksyyn. Nonna seisoi takanani ja käski minua ottamaan mitä haluan, muistoksi. Valitsin välittömästi Life on Mars dvd:t, ne ostimme yhdessä, mutta emme koskaan ehtineet katsoa. Otin pienen kultaisen kyltin, johon oli kaiverrettu "Coach" ja Erityisen sukunimi, sen Erityinen sai valmentamaltaan koripallojoukkueelta jättäessään Englannin. Otin pinon Erityisen kauluspaitoja ja ihania villapaitoja, otin koripallon ja jostain syystä myös kalenterin. Ulos lähtiessäni nappasin mukaani myös Jaguarin avaimet, ajattelin että sillä on hyvä ajella takaisin Suomeen. Matkalla autolle muistin jotain ja kiirehdin takaisin, mutta heräsin kesken matkan. Koko päivän olen miettinyt mitä unohdin, se vaivaa. Unessa tiesin miettimättä mitä haluan muistoksi, haluaisinko samat oikeassa elämässä? Nekö ovat niin Erityistä, että niistä muistan hänet? Niin se taitaa olla. Konkreettisia, käsin kosketeltavia muistoja ei ole paljon. Aineettomia onneksi enemmän.

Pieni näkee päivittäin kuvia Erityisestä, aikaisemmin hän ei ole sen kummemmin noteerannut koko asiaa. Nyt nähdessään kuvan minusta ja Erityisestä hän ilmoittaa "mamma ja setä". Setä? Setä tarkoittaa yleisesti ottaen jotain miestä, mutta jotenkin oletin Pienen tietävän että kyseessä ei nyt ole vain joku setä. Mutta mistäpä Pieni sen tietäisi.. en tiedä pitäisikö korjata, että se ei ole setä vaan isä. Mutta Pieni ei tiedä mikä on isä ja on vielä liian pieni selitystä ymmärtämään. Kunhan edes ymmärtäisi, että mamma ja setä olivat kuvissa onnellisia.

Vuosipäivä.

Tasan vuosi siitä kun kaikki romahti ja kääntyi ylösalaisin, päälaelleen ja inside out. Hetki miettiä, mitä tässä oikein on tapahtunut kaiken seurauksena.
Minä olen kasvanut. En millään muotoa voi kehua olevani aikuinen ja kaiken oppinut, mutta aikuistunut olen takuulla.
Olen oppinut myöntämään, etten aina jaksakaan kaikkea yksin. Yllättävän paljon kuitenkin jaksan ennen kun seinä tulee vastaan ja tie nousee pystyyn. En olekaan se pienestä tuulesta kaatuva, toisiin nojaava ihminen. Minähän osaan seisoa ihan itse ja tukevasti seisonkin.
Kaiken tämän rinnalla mikään ei tunnu miltään, kun tästä selviän selviän mistä vaan. Pahin on ehkä jo ohi, vaikka aika pienistä paloista tässä vielä tulevaisuutta rakennellaan ja sekin rakennelma on kestävyydeltään lähinnä korttitalon luokkaa.
Olen myös huomannut, että elämä jatkuu silloin kun sen luulee loppuvan. Olen oppinut elämään hetkessä, en elä huomista varten koska huomista ei joskus tulekaan. Juuri nyt on vain tämä päivä.

Vappu 07.

Istuin varpaat auton kojelaudalla, join kylmää soijakaakaota ja lattia penkkini edessä oli täynnä suklaata, jota yritin varjella auringolta. Ilmastointi puhalsi niihin viileää ja toivoin, etteivät ne sulaisi. Autojono pysähtyi muutaman minuutin välein kun moottoritielle tuli liittymästä lisää autoja. Ajoittain tuntui omituiselta istua autossa kuljettajan puolella kuljettamatta, mutta aloin jo tottua siihen. Stereoista soi Sinatraa, Erityinen lauloi mukana ja katsoi minua hymyillen silloin kun ei katsonut tietä ajaessaan. Bruges oli jäänyt taakse, edesssä Brysseli ja vappuaatto.

Mieleeni palaa edellisen kaltaisia pienen pieniä muistoja, joita en tiennyt muistavani. Hyvin eläviä pätkiä viime vuosilta; muistan tuoksut, maut, tunnen lämmön ja näen yksityiskohdat. Ne ovat kuin lämmin peitto, johon voi kääriytyä kylmänä iltana. Yhtä asiaa en tosin muista, tärkeintä. Erityisen kasvoja en saa mieleeni enkä näe sitä muistoissani. Kaiken muun kyllä, mutta en hänen kasvojensa piirteitä. Tiedän ne, voin katsoa niitä kuvasta, muistan miltä hänen ihonsa tuntuu.. mutta en muista hänen kasvojaan. En niin hyvin kuin haluaisin. Kai se on vääjäämätöntä ja tapahtuu ajan myötä, vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Muistoista pidän silti kiinni, haluan säilyttää edes jotakin. Kirjoitan ne ylös vaikka yksitellen, tunti ja päivä kerrallaan, mutta haluan muistaa. Elämä jatkuu ja menneessä ei voi elää, sanotaan. Miksei muka voi? Miksi pitää jatkaa eteenpäin, jos ei halua eikä jaksa?

Minä haluaisin.

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

Minä haluaisin
haluaisin

Älä pelkää kyyneleitä
sydämellä on harhateitä
Älä pelkää rikkomista
untuva on kuoren alla
Sillä rakkaus on työtä
sillä rakkaus on työtä

Onni ei tule odottamalla
eikä se antaudu ahneudelle
Onni ei pysy pakottamalla
eikä elä ruokkimatta
sillä vapaus on meissä
sillä vapaus on meissä

Minä haluaisin
haluaisin

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

-Tommy Tabermann-

Oma maailma.

Niilla on yhteinen aurinkotuoli, istuvat aina silla samalla. Vierekkain, selakkain, kasvotusten. Mies nayttaa hiukan Piisamirotalta. Tai entiselta oikeustiedon opettajalta. Joka naytti Piisamirotalta hankin. Piisamirotta punaisissa uimahousuissa ja vihressa T-paidassa. Kuka kayttaa jouluvareja keskella kesaa? Mies puhuu hiljaa, tai kuuntelee. Naurahtaa valilla. Aina han pitaa kiinni naisen kadesta ja katsoo hanta silmiin. Nainen ei takuulla ajattele etta mies nayttaa Piisamirotalta eika mies varmastikaan huomaa etta nainen muistuttaa vinttikoiraa. Vinttikoiranainen nauraa matalasti ja Piisamirotta hymyilee. Vaikken kuule, naen miehen sanovan "rakastan sinua" ja nainen vastaa hankin rakastavansa. He istuvat ja puhuvat aamusta iltaan, kuin heilla olisi salaisuus. Tiedan ettei heidan maailmassaan ole ketaan muita.

Kaannan katseeni pois jos joudun kulkemaan ohi, en halua hairita. Heita enka itseani. Heidan nakemisensa muistuttaa omasta yksinaisyydestani ja siita, etta olimme juuri samanlaisia Erityisen kanssa 2 vuotta sitten talla samalla rannalla. Paitsi ettei Erityinen muistuta patkaakaan Piisamirottaa tai oikeustiedon opettajaa.

Heinakuu.

Heinakuu merella tietaa muutoksia. Saa muuttuu kuumemmaksi ja kosteammaksi, yha useammin oisin jyrahtelee ukkonen. Joinain paivina olo on kuin kaupungissa, merelta ei tule tuulahdustakaan. Kostea ilma seisoo paikoillaan ja ihmiset pakkautuvat ostoskeskuksiin, joissa on ilmastointi. Heinakuu tarkoittaa myos lomaa. Ja se tarkoittaa ihmisia. Uusia ja paljon. Takarivin vuokravarjojen alla kay kuhina kuin muurahaispesassa, joka pava varjojen alta loytyy uusia toimistotoissa levinneita ahtereita. Enemman vaaleaa massaa kuin laki sallii, se heijastaa valoa niin etta silmiin sattuu. Mika voikaan kismittaa enemman kuin se, ettei tunne rannalla jotakuta. Mista sen voi enaa tietaa kuka seurustelee kenen kanssa ja kuka on kenenkin vaimo tai rakastaja kun vaki vaihtuu kuin Berlusconin skandaalit. Ja sehan meita eturivin vakionaamoja ottaa paahan, kun ei tieda kaikkien elamasta kaikkea.
Heinakuussa saapuvat myos turistit. Kaduilla nakee autoja Milanosta, muutamia Hollannista ja lehtikioskin saattaa tayttaa Torinon murre. Eilen en loytanytkaan The Daily Telegraphia. Se yksi ainoa kappale oli kuulemma myyty jo. Tanaan kadulla torttoili lauma sisilialaisia. Huomasin ajattelevani, etta mita ne tanne tunkevat? Minun kylaani ja minun lehtikioskiini. Ja vievat viela minun lehtenikin, sen jonka olen joka ikisena paivana kaynyt ostamassa. Jo on perk..! Menisivat koteihinsa!

Tiedoksenne, etta valokuvaamon kesaapulainen, Marco, tapailee rannalla jalkahierontaa myyvaa thaimaalaista naista. Taman minulle kertoi luottamuksella lehtikioskin Linda, joka kuuli asian viereisen kahvilan Brunolta, jolle asian oli kertonut kassaneiti Silvia, joka oli kuullut uutiset ravintoloitsija Alessandrolta jonka serkku, puutarhuri Elisabetta, oli nahnyt Marcon ja thaimaalaisen (jonka nimea kukaan ei osaa lausua) kavelylla. Se saattoi olla kylla joku muukin kuin Marco tai jos se oli Marco, ei han valttamatta ollut thaimaalaisen naisen kanssa. Mutta saattoi hyvinkin olla. Koska ”kyllahan sina tiedat..”, kuten Linda sanoi luoden merkitsevan katseen. Huokasin ja sanoin hyvinkin tietavani. En tiennyt laisinkaan, mita minun olisi pitanyt tietaa. Mielenkiintoista yhta kaikki.

Sopeudun Italiaan, palaset ovat taas kohdillaan. Alussa pienen kylan juoruilu arsytti, nyt kuuntelen mielenkiinnolla. Rannalla kaytan vartin ihmisten tervehtimiseen ja toisen lahtiessani lounasajaksi kotiin. Toiset tervehtimiset ja hyvastelyt toki iltapaivalla kun palaamme rannalle. Saatan seisoskella jalkakaytavalla ikuisuuden kuuntelemassa, miten naapurin tati tarinoi edesmenneesta kissastaan. Puikkelehdin muun liikenteen seassa polkupyoralla, Pieni istuimessa. En eparoi huudahtaa ”idiota!” jos joku kaantyy vaarin. Syytan muita myos silloin, kun itseasiassa se olen mina joka on rikkonut liikennesaantoja. Saan kaasuhellan paalle alle minuutissa ja tiedan, miten oikeaoppisesti haudutetaan raguletto. Ajattelen ruokaa silloinkin kun en hauduttele ragulettoja. Tiedan, etta metsa vastaa tasan kuten sinne huudetaan, olen siis kohtelias suuntaan ja toiseen ja kas, minulle ollaan kohteliaita. Annan rantamammojen taputella ja halitella Pienta jos tahtovat ja luotan siihen, etta Pieni kylla ilmoittaa kun riittaa. Jaan Pienen lelut rannan muiden lasten kanssa ja he jakavat omansa, en illan tullen enaa jaksa tarkistaa etta meidan lelukassissamme ovat juuri Pienen lelut. Kunhan lapsi rattaissa on oma eika jonkun muun.. ”Ihan kohta” ei ole synonyymi sanalle ”pian”. Ihan kohta tarkoittaa tapauksesta riippuen jotain 30 minuutin ja 3 tunnin valilta. Yleensa ”tulen ihan pian” tarkoittaa sita, etta ensin on syotettava Pieni, syotava itse, laitettava Pieni nukkumaan, kaytava suihkussa, kuivattava hiukset ja pukeuduttava. Olen muutenkin suurpiirteinen ja osaan ottaa loysin rantein. Kukapa jaksaisi muuta tehdakaan kun aurinko paistaa ja Pieni hymyilee. Elama on edelleen kaukana selkeasta tai helposta, mutta kylla tama asenne helpottaa.

Ja juuri kun olen sopeutunut tanne koittaa lahto Suomeen. Jossa on edessa taas sopeutuminen. Voiko tahan jatkuvaan sopeutumiseen koskaan sopeutua?